perjantai 14. marraskuuta 2014

Arvostuksesta suurinta


Toisen ihmisen arvostus ja kunnioitus on kovin pienistä sanoista ja teoista kiinni. Jokunen täti kävi kyläilemässä. Nämä tapaamiset on joka kerta yhtä palkitsevia itselle, saa arvostusta ja kauniita sanoja työpanoksesta yhteiskunnan ja pienen elämän hyväksi. Toisinkin voisi olla, ehkä tässä on vain onnea matkassa. Toisessa äärilaidassaan voisi elämän täyttää pelko ja epävarmuus omasta ja lasten turvallisuudesta.

Sosiaalialalla on oppinut elämään varpaillaan. Kuulostelemaan ja aistimaan ihmisiä. Luottamus pitää ansaita päästäkseen lähelle. Joskus se tapahtuu jo ensimmäisestä katseesta, toisten kanssa tunnetta ei synny koskaan. Pelkoa en ole tuntenut koskaan, en edes uhkauksista ja virkavallan läsnäolosta huolimatta. En kuulopuheista tai mustasta valkoisella. Edelleen jaksan uskoa ihmisen kykyyn muuttua ja kehittyä, niin mahdottomalta kun se välillä tuntuukin.

Eräs ilta saan puhelun vieraasta numerosta. Sen, jota en uskonut saavani koskaan. En usko korviani. En meinaa löytää sanoja. Menee änkytykseksi, pää tyhjenee. Juuri silloin pitäisi olla sanat, ne kauneimmat. Ne arvostavimmat. Teen parhaani, lopulta kyynel vierähtää jo poskelle. Huomaan vastapuolessa lievää paniikkia tunteikkaista sanoistani, joita koitan tyhjästä taikoa. Tilanne on uusi, meille molemmille. Tunnen ne kaikki haavat. Repiikö sanomiseni ja koko tilanne haavat auki vai toimiiko ne laastarina? Haluan eheyttää, olla aito ja läsnä. Puhelu loppuu vastapuolelta sanoihin, jotka saa itkemään. Itken arvostuksesta, jonka tiedän tulevan suoraan tuhansiksi palasiksi satoja kertoja särkyneestä sydämestä.

3 kommenttia:

  1. Sanattomaks vetää...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotenkin en ole koskaan nähnyt itseäni kasista neljään konttorissa tietokoneen vieressä istumassa. Emmä tiedä sit vaan miksei se mulle oikein sopis :)

      Poista