Poikkesin Timanttisille, asiani kovin mitätön. Edelläni asioi mies, äveriään oloinen kivikasvo. Kieritteli ja pyöritteli timanttisormuksia kädessään, vähäpätöisen oloisesti päätyi yhteen lukuisista vaihtoehdoista. Kokoon kyseli myyjältä vinkkejä ja tokaisi perään "no kai se johonkin sormeen sopii". Loppusummana veloitettiin 1790e. Ihanan täydellistä?
Olen epätäydellinen. Aina ollut. Kun muut haikaili timanttisormuksia, ulkomaanmatkoja ja rikkaita prinssejä, Pappadiippa vaihtoi mielikuvissaan sormukset pyykinpesuvuoroihin, ulkomaat metsäretkiin ja ökymiehet tavallisiin duunareihin. Rakkautta, tunnetta, arvostusta ja kunnioitusta ei rahalla voi saavuttaa.
Sijaislapsen kolkutellessa ovelle eräs tuttava kysyi miksi haluan
epätäydellisen lapsen. Pienen ihmisen, jolla on pätkä elettyä elämää ja
menneisyys takataskussaan. Hänet, jonka elämästä en koskaan voisi tietää
kaikkea, menneisyys täynnä kysymyksiä joihin ei ole vastausta.
Mahdollisesti saan kourallisia ongelmia tulevaisuudessa. Pitää kiintyä ja rakastaa, mutta ennalta en tiedä kestääkö yhteinen taipaleemme kuukausia vai vuosia. En tarjonnut
kysyjälle vastausta, koska tiesin olevani liian epätäydellisyyttä tavoitteleva vastaamaan täydellisyyteen pyrkivälle.
Elämässä on paljon epäkohtia. Pistäähän se harmittamaan kun huomaa katsastuspäivänä ajovalon pimentyneen, sadekelillä toteaa lapsen kurahousut revenneeksi tai postipoika kantaa kotiin tonnin edestä vakuutusmaksuja. Tulevaisuus on mittaamaton mysteeri enkä tiedä missä talossa tai kylässä elämääni elän vuoden kuluttua. On viisainta elää hetkessä, tässä päivässä.
Pienet asiat tekee elämästäni täydellistä. Elämässäni on kaksi tavattoman tärkeää ja tunteita herättävää pientä ihmistä, työssäni koko tulevaisuus käsissä. Saan elää omakotitalossa enkä joudu tekemään henkistä kuolemaan vuokrakämpässä. Olen fyysisesti ja henkisesti vahvempi ja eheämpi kuin vuosiin. Kykenen maksamaan laskut, tuomaan leivän pöytään ja säästämään tulevaisuuden unelmiin. Annan itselleni luvan elää tunteella, suurella empatialla ja täydellä sydämellä. Voin vuodattaa onnellisia kyyneliä lasten leikkejä katsellessa, liikuttua kaupan vihannesosastolla tekstiviestistä tai hakata suutuspäissäni koirien repimän terassin kirveellä kappaleiksi.
Timanttisilla ajattelin tekeekö mies naisen onnelliseksi, elämästä täydellistä. Kenties hetkeksi, katoavaksi sellaiseksi. Enemmän tunnetta, rakkautta ja välittämistä olisi tarjonnut työviikon päätteeksi kattilallinen perunasoppaa, lämmin halaus, kuuma sauna ja puhtaat lakanat. Tililtäkin olisi huvennut noin 1778e vähemmän.
Ps. Tarjoan kahvit ja perunakeitot sille, joka tuo koirille kuormalavan tai kaksi. Nyt saa huutaa hep!
On yksilöitä, jotka menee ihon alle, suoraan sydämeen. Tunne syttyy pian, salamana. Usein jo ensimmäisistä katseista, ilmeistä, eleistä ja keskusteluista, yhteisistä hetkistä. He eivät ole "oppikirjasta", täydellisiä ja virheettömiä. He ovat pieniä sankareita, periksiantamattomia taistelijoita, äärettömän herkkiä ja haavoittuvia. Heidän vuokseen uhraa, kestää ja ottaa vastaan mitä annettavana on. He tarvitsevat paljon, mutta antavat myös itselle valtavasti ja vielä enemmän. He ovat jännittäviä, mielenkiintoisia ja haastavia, tunnetilat vaihtuvat pyörremyrskystä vuoristorataan. He ovat unohtumattomia yksilöitä, juuri heiltä saan voimaa arkisiin aamuihin.
Avaan oven. Yllätyn iloisesti. Halaan, katson silmiin ja toivotan huomenet. Ehdotan, pyydän, kehoitan ja lopulta käsken. Tiedän nostavani myrskyn ilmoille, juuri sen mihin jokaisella meistä on lupa ja oikeus. Olen kuullut olevani ihana, paras, kiva ja lemppari. Hetkessä tiedän pyyhkiväni kaikki herttaisuudet taivaan tuuliin. Teen sen silti, koska tehtäväni maailmassa on tuottaa toisinaan pettymyksiä. Olen odottanut tätä hetkeä, ensimmäistämme.
Kuulen kunniani, otan vastaan kaiken mitä siinä hetkessä ansaitsen. Salaa nautin tilanteesta, pieni ihminen uskaltaa näyttää tunteensa ja purkaa pahaa oloaan. Sovittelen, mutta en jousta. Kuuntelen, en väitä vastaan tai kyseenalaista. Pidän sylissä kun sallitaan, silitän ja halaan. Haluan koskea, olla lähellä ja turvana.
Tuuli tyyntyy, tilanne rauhoittuu. Silitän päätä, halaan tiukasti ja annan vihdoin omille kyynelilleni vapauden. Juuri niille kyynelille, joita en pysty kätkemään ammatillisuuden taakse vielä vuosienkaan jälkeen. Puhun rauhoittavasti ja hyräilenkin, kunnes meinaan saada vielä viimeisen nyrkin rintalastaan. Ilmaisen selkeästi, että otan vastaan kaiken mitä hänellä annettavana on, hyvässä ja pahassa. Kerron miten paljon välitän ja arvostan häntä, miten valtavan tärkeä hän on juuri omana itsenään.
Hän kääntyy katsomaan, katsoo syvälle silmiin kysyen tykkäänkö vieläkin vaikka hän olikin tuhma. Kyyneleet valuu pitkin poskiani, halaan lasta, jolle juuri aiheutin valtavan tunteiden pyörremyrskyn ja vakuutan tykkääväni hetki hetkeltä enemmän.
Hän hyppää sylistäni, käy aamiaiselle miettivänä. Suljen oven perässä hymyillen. Aamupäivän elämme hiljaiseloa. Välillä saan hymyn, toisinaan käännetään selkä. En pakota, annan aikaa miettiä. Tunteja myöhemmin käsi tarttuu käteeni, pyydetään leikkiin ja saan kuulla olevani kiva, lemppari ja maailman paras käyttämään rautalapiota. Halaan ja saan onnellisen hymyn päivän parhaaksi palkkioksi.
Rauhallinen aamu tyhjästä talosta heräten. Aamiainen olohuoneen lattialla istuen ja fasaanien pörhistelyjä katsellen. Ensimmäinen aidosti lämmin päivä. Kukkapenkin kääntämistä, hiekkakakkujen leipomista, terassin siivoilua ja avajaisten viettämistä kotiin saapuneiden lasten kanssa makaronilaatikolla ja maidolla juhlistaen. Yökyläilyä mummilla ja ukilla. Kottikäryllinen kikattelevia lapsukaisia. Kevään ensimmäisten vasikoiden laskemista navetalla.
Onni on pienestä kiinni.
Kerran kuukaudessa saan viettää parituntisen kahden tyttäreni kanssa. Tuon pienen, niin kovin tärkeän hetken kohokohdaksi on muodostunut ruokailu Toinen Keksi kahvilassa. Kevättalvesta vieraillessani ensimmäisiä kertoja tiesin löytäväni itseni kuukausittain milloin minkäkin muotoisilta ja näköisiltä tuoleilta istumasta. Erilaisuudesta, tyylirikoksista ja kierrätyksestä pitävänä paikka ei jätä tuntemuksia pelkän makuaistin varaan. Paikka sisältää pieniä yksityiskohtia, runsaasti värejä ja sopivasti lapsellista leikittelyä.
Omiin elämänarvoihini ja nautintoihini ei kuulu hätäinen ruokailu pikaruokaravintolassa, tiedostamatta annokseni alkuperistä tai tahosta, jonka pussiin roposet lopulta rapsahtaakaan. Arvostan pieniä ja kotoisia paikkoja, joissa saa tuntea olevansa yksilö, vastaanotto on kiireetön ja aina yhtä iloinen, ruoka on taatusti lähempänä tuotettua kuin yhdenkään ketjuravintolan ja annokset on täynnä ihmeitä niin silmien kuin makuhermojenkin kautta nautittuna.
Toivonkin jokaisen lukijan rikkovan rajoja myös ruokaillessa. Lapsiperheet helposti jämähtää rutiineihin ja vanhoihin tottumuksiin. Kauppakeskuksesta löytyy kenties ravintola, mutta mielestäni elämyksellisen ruoan perässä kannattaa kävellä vaikka korttelin päähänkin. Kuitissa komeilee kenties euro tai kaksi enemmän kuin pullamössöpuljuissa, mutta jokainen riemunkiljahdus, arvoitukset, yksityiskohdat ja pienen ihmisen innokas odotus pöydän ääressä maksaa kyllä jokaisen sentin takaisin.
Lupaan ja vannon; Toinen Keksi kahvilasta et voi poistua kuin hymy huulilla!
Autiotaloja, nuotiohetkiä, saunomista aamusta iltaan ja illasta aamuun, herääminen ulkosalta joutsenten lauluun, hyvää seuraa ja runsaasti ruokaa. Akut ladattu. Kiitos.
