Heinäkuun ensimmäisinä ja viimeisinä iltoina istuin terassillani läppäri edessä. Vieressä istui naapuri myötäillen ajatuksiani. Ettäkö autokauppoja hiljalleen miettimään. Tuore leima ripeästi patinoituvan japanilaisen papereissa sai etenemään sijoituksissa ajatuksella vielä viimeisestä yhteisestä vuodesta.
Kuusi autoa, kaikki samaa merkkiä. Puolet näistä täysin omia, tärkeiksi muodostuneita tonnin tai kahden rotteloita. Kolme tuoreempia, lainarahalla ostettuja kiertoon lähteneitä. Jokaisesta olen tykännyt, omalla tavallaan. Tärkeimpänä tekijänä arjen onnistumisessa; yksikään ei ole tielle jättänyt, pakkasella hyytynyt tai satojen eurojen remontteja vaatinut.
Vuosia ajelin tuoreilla autoilla. Oli kaskot vakuutuksissa, rahat pankilta, alustat, vanteet, valot, kiillotetut pellit. Vesipisaratkin pesun jälkeen hierottiin säämiskällä näkymättömiin. Olosuhteiden pakosta oli alle valittava asfalttia aina kun luoja reitin varrelle sen soi. Podin nuukana ihmisenä stressiä jälleenmyyntiarvosta, arvon aleneminen lienee autokaupoissa sanomattakin selvää. Onneksi en edes tiedä paljonko autojen mukana katosi rahaa savuna ilmaan tai osina metallin kierrätykseen.
Muistan ikuisesti päivän, jolloin viimeinen tuoreempi ajoneuvo lähti uuteen kotiin. Alleni ilmestyi liki kymmenen vuotta vanhempi, ruosteella ja punaisella ralliratilla varustettu Corolla ja tonni tai pari pätäkkää. Muistan ajaneeni pitkin maalaispitäjän syrjäisiä metsäteitä kevätauringossa rapa lentäen. Kuinka olin kaivannut kivien kolinaa, töyssyjä ja kevään kurakelejä. Kuinka omalta tuo oma ja maksettu autoni tuntuikaan. Tuon auton päädyttyä loppusijoitukseen (toisin sanoen isäni maille) sain alleni pariin tonniin tingatun Avensiksen, joka on nähnyt rapian kahden vuoden aikana lumiset metsätiet, pohjaa raapivat kannot, hangesta kaivamisen, peurakolarin, alituisen alistamisen lialle, kiloittain hiekkaa sisätiloissa, pusseittain roskaa lattioillaan, pölykerrokset mittaristollaan. Olen tainnut pestä tuon yksilön yhtä usein kuin naapurini, kahdesti yhteensä. Isäni onneksi toisinaan armahtaa tärkeääkin tärkeämpää, ei niin sievoista ulkoasua kantavaa kulkuneuvoani pesutuokiolla.
Ystäväni, sijoittaja sanoo, että auto on elämän surkein sijoitus. Liki vuoden aktiivisesti automarkkinoita seuranneena en voi muuta väittää. Arvo laskee kuin lehmän häntä, materiaa on vaikea saada kaupaksi ja jokainen riipu tai lommo maalipinnassa syö satasia ellei tuhansia euroja jälleenmyyntiarvosta. Veljeni sanoin etenkin omassa käytännössäni auton arvo lähenee nollaa jo puolen vuoden käytöllä.
Olen katsellut autoja parista tonnista viiteentoista tuhanteen parilta eri merkiltä. Olen kysellyt mielipiteitä, heijastanut omia kokemuksia ja muiden kuulemia. Mielipiteitä on yhtä paljon kuin autojen omistajia. Lopputulemalta joka ainoan auton kohdalla ostos on kuin karjun kantaisi torilta suljetussa säkissä kotiin ja toteais ostaneensa sittenkin emakon. Yhtä tuuria kanssa eli aivan yksi lysti minkä arpalipun maljasta lopulta nostaa.
Olennaista on tunne. Miltä se seuraava autoni tuntuu. Mikä palvelee itseä ja käyttötarkoituksia. Naiset usein ostaa auton sen perusteella mikä näyttää silmää hivelevän. Kuten kuvasta näkee, itselle se on yhdentekevää. Tärkeintä on tunne, että persauksen alla on jotain elämänkumppaniin verrattavaa; luotettava, vastuun kantava, uskollinen ystävä, joka ei jätä pulaan synkimpänäkään hetkenä.
Melkoisen onnen olen elämääni saanut isän muodossa; huollot pelaa pyytämättäkin, osat vaihtuu kuin itsestään, itse saa rullata kilometrejä mittariin ja poiketa liian usein tankkaamassa. Vanhan auton kohdalla ei tarvitse vakuutuksia liiemmin maksella tai miettiä mitä seuraa, kun lapsi hyppää kurahousut kintussa takapenkille, itse rapistelee lehmänpaskat saappaista kuramatolle tai joku karauttaa polkupyörällä kylkeen.
Vielä tänäkin päivänä auto on hyvin vahva symboli varakkuudesta. Vuosikymmeniä sitten vain rikkaissa taloissa oli auto ja varallisuuden näki auton merkistä tai varustetasosta. Autot ostettiin sillä itsellään eli riihikuivalla rahalla. Omistaja paperissa oli rahoitusyhtiön sijasta Virtasen Pentti ihan sata prosenttisesti. Nykyään kuka tahansa lähihoitaja tai varastotyöntekijä voi parin kuukauden työelämässä oleilun jälkeen karautta ulos lasipalatsista kymmenien tuhansien Bemarilla. Ajella siinä polleasti kotikylillä rahoitusyhtiön autolla, jota maksaa kuukausittain pitkälle tuleviin vuosiin ja arpoo eineslihapullien kohdalla mikä on edullisin kilohinnaltaan.
En halua ilkkua nuoria ihmisiä onnestaan saatika saksalaisten autojen omistajia. Ei ole iällä merkitystä, ei merkilläkään. On lapsiperheitä, jotka ensimmäisenä kurapöksyistä päiväkodista hakiessaan miettii miten saa vaalean sisustan puhtaaksi. On viisikymppisiä, joiden kotinurkkien ehostukseen ei enää paria tonnia tai kiinnostusta liikene maasturikauppojen jälkeen. Ei ole yksi eikä kaksi ihmisen sielua, joiden pihassa seisoo kiillotettu tuore ajoneuvo ja yön pimeinä tunteina laskuhumalassa itketään olkapäätä vasten alituiseen kesken loppuvista kuukausitienesteistä. Nimimerkillä kokemusta on, liiaksikin. Valitettavasti ne roposet pankkitilillä ei kasva vaikka kuinka valkoista maalipintaa kevätauringossa puhtaaksi puunaisi ja naapurin kateuden herättää koittaisi.
On toki olemassa ihmisiä, jotka ei voi parin tonnin ruostekasoilla ajella. Niitä, jotka taittavat satoja kilometrejä päivittäistä työmatkaa, joilla ei ole käsiä huoltaa bensatankin avaamista suuremmin ajoneuvoaan, ihmisiä, joille auto on työnteon kannalta ehdottoman tarpeellinen väline.
Mikä auto lopulta tuntuu omalta? Tulen surulliseksi ajatuksesta, että jollekin omalta tuntuu jokin esine (tässä yhteydessä auto), jolla on tarkoitus nostaa itseään ylemmäs, aiheuttaa ihmisissä ihailua ja kateuttakin, saada arvostusta ja kunnioitusta sillä mitä takaliston alla jo vauhdilla korroosio ja arvon lasku nakertaa. Kalliimpaa sijoitusta tehdessä itse panostaisin ekologisuuteen, tilojen toimivuuteen, käytännöllisyyteen ja vuosien kestävyyteen ajatuksella, että lasten lentäessä pesästä voi suunnitella seuraavan, pienemmän auton hankintaa.
Välillä huvittaa se mitä ihmiset ajattelee romustani. Mikäli nyt auto olisi vaurauden mittari niin olkaa huoleti, kyllä ihan pärjään tässä maailmassa vaikkei se kulissiksi ulottuisikaan. Oma autonikin kertoo paljon ulospäin; arvostan enemmän asioita, joille kannattaa uhrata arvostuksensa. Kaupan kylmätiskillä en arvo niiden eineslihapullien hintaerojen välillä vaan valitsen juuri sen lootan minkä haluan.
Tänään kuvatessani vanhaa Avensistani ajattelin siinä olevan kaikki millä pärjään nyt. Vakuutusyhtiö maksoi tilille moninkertaisena kolarin jälkeen auton takaisin, ei haittaa vaikka rypeisi ojan pohjilla tai jumittaisi kannon nokassa. Sinä päivänä, kun autoni siirtyy isäni omistukseen, loppukäyttöön, on pihaan saapunut seuraaja. Jokin, joka kestää aikaa, käyttöä, lapsiperheen elämää. Joku joka tuntuu omalta kaikessa käytännöllisyydessään. Ennen kaikkea se auto on maksettu riihikuivalla käteisellä jokaista mutteriaan myöten.
Tammikuussa elämässä oli paljon huolia ja murheita. Oma terveys sisäilmasairauden tiimoilta puski edelleen esille. Olin sairauslomilla rytmihäiriöiden vuoksi, hengenahdistuksesta, hajusteherkkyydestä. Lähes vuoden sairastamisen jälkeen hyviä päiviä seurasi jälleen huonompi olotila. Samaan aikaan työparini sairastui äkillisesti, jäi pitkälle sairauslomalle. Tipuin haastavan ryhmän kanssa rytinällä alas.
Helmikuun pakkasissa työpäivän keskellä mies Hiluxin lavalta ojensi klapeja ja katsoi syvälle silmiin. Siitä syntyi kipinä, joka kyti hetken. Se kipinä, jonka en antanut roihahtaa, joka oli tarkoitettu tukahdutettavaksi. Se kipinä piti sydämessä liekin elävänä, tunteen palavana. Uskon siihen, että vielä voin rakastua. Tuntemuksia jaettiin ystävien kera kelohonkaisen saunan lauteilla yötä istuen, syöden, juoden, riemuiten. Aamuyöstä kömmin ystävämiehen kainaloon kylmissäni nukkumaan ja pyysin pitämään turvassa, halauksessa. Oli monia palavereja, tapaamisia ja ajateltavaa mielin määrin, niin töissä kuin kotosallakin. Kypsyttelin ajatusta asunnon myymisestä ja paluusta takaisin kotiseudulle.
Maaliskuussa aloittelin tavaroiden karsimista, muutto mielessä. Aloitin kirpputoripöydän ja liikuin paljon jaksaakseni töissä. Hain luonnosta voimaa, kuljin metsissä ja hengitin mahdollisimman raikasta ilmaa. Mietin mitä elämässäni haluan säilyttää, mitä siitä haluan muuttaa. Etsin suuntaani, tulevaisuutta. Palavereissa hyppääminen oli edelleen viikottaista ja myönsin sosiaalitoimelle olevani väsynyt, väsynyt ja väsynyt. Kuun lopussa lapsi lähti isovanhempien kanssa ulkomaille ja sain hetken hengähtää.
Huhtikuussa kävin monissa asuntonäytöissä. Elämässä kaikki kulki arkisessa uomassaan, mutta rinnassa oli pisto siitä, etten elänyt sitä elämää mitä haluan. Oli tunne, että asioiden on muututtava edetäkseni elämässä. Saunoin jälleen läpi yön ystävien kanssa, laulettiin yönuotiolla ja kirkkain, puhtoisin ajatuksin uuteen aamuun herätessäni tiesin elämän suunnan. Kuun lopussa luovutin asuntoni myyntiin pessimistiselle kiinteistönvälittäjälle, joka uskoi sen olevan myynnissä vielä kuukausien päästäkin.
Toukokuussa töissä oli hektistä. Esikoululaisten haastava ryhmä, rikkonainen kevät työkavereiden vaihtuessa ja kiihtyvät paineet sai yöunet vähiin, rytmihäiriöt palaamaan. Kuun alussa ajellessani synnyinseudulta työhaastattelusta näin yksinäisen joutsenen lentävän pellon yllä yhtä matkaa kanssani. Seuraavana päivänä vastaanotin onnesta ja ihmetyksestä sekaisin uuden työpaikkani. Neljä päivää myöhemmin, muutaman näytön jälkeen myin asuntoni. Kävin asuntonäytöissä, selasin läpi joka ainoan synnyinseutujeni asunnon. Epätoivo meinasi iskeä, monet itkut itkin kellon raksuttaessa päiviä eteenpäin. Kuun viimeisinä päivinä kävin katsomassa rivitaloasuntoa..
Kesäkuussa, tyttäreni nimipäivänä kättelin jälleen asuntokauppojen tiimoilta. Ostin kodin alle vuorokauden harkinnalla tulevasta ja entisestä kotikaupungista. Olin vihdoin kotimatkalla. Juhlittiin sukujuhlia, käytiin kurkkimassa maailman menoa toisella laidalla. Oli raskaita hetkiä, mutta paljon aurinkoa elämässä. Juhannuksena sain avaimet uuteen kotiin ja yö myöhälle jatkuneiden tanssien ja illanistujaisten jälkimainingeissa siivoilin vessoja hymyssä suin, pahoinvoiden. Kuun lopussa neliöstäni tyhjennettiin muuttoautollinen omaisuutta matkalle kohti kolmiotani. Viimeisenä päivänä väsyneenä, mutta onnellisena halailin ja kiittelin työkavereitani menneestä vuodesta, menneistä vuosista. Virkavapaus ja kesäloma sai luvan alkaa!
Heinäkuussa lomailtiin. Oltiin vain, suunnittelin tulevia remontteja, hiljalleen aloittelinkin. Istuin kahvilla rappusillani, juotiin viiniä terassilla, nautittiin elämästä ja vapaudesta. Kipinää iski toisinaan, mutta samalla nautin vapaudestani. Viiletin viikonloppuisin polkupyörällä ympäri kyliä, kävin kavereiden kanssa kalassa, pelasin palloa ja istuin terassilla, useimmiten takki päällä. Loman tavoitteena oli olla vain, rentoutua ja pysähtyä. Kuun lopussa matkustin ystävien kanssa Tallinnaan.
Elokuussa aloitin uudessa työssä, tytär aloitti koulutaipaleensa, poika eskarin. Olihan siinä kaikenlaista, etenkin sateita. Kesävaatteet sai jättää unholaan ja paskatalkoiden jälkeen navetan ylisille kiivettiin illan viileydessä villatakkeihin ja pipoihin sonnustautuneina. Kesä meni ennen kuin tulikaan, mutta lämpimät muistot kulki mukana. Oli pientä kipinää, suurempaakin tunnetta. Oli pettymystä ja toivoa. Oli ihminen, joka sai ajatukset hetkeksi sekaisin. Kaatosateessa, tukka pörröisenä, läpimärissä varvassandaaleissa paikalliseen kesäravintolaan tallustaessa kuuden tunnin saunomisen raikastamalla mielellä ja sydämellä tutustuin uuteen seinänaapuriini. Auringon laskiessa syötiin pitsaa terassillani ja juotiin enää vettä.
Syyskuu meni vauhdilla ohi. Arkea päivästä toiseen; töitä, lasten kanssa elämää, palavereja. Viikonloppuvapailla saunoin, retkeilin, istuin paikallisessa ravintolassa, tutustuin uusiin ihmisiin. Olin ihan hirveän onnellinen siitä kaikesta mitä elämässäni oli.
Lokakuussa saapui harmaus. Juuri kun kuvittelin, ettei hektisemmäksi voisi muuttua, hyppäsi peura autoni eteen. Pintavaurioilla, vakuutusyhtiön hyvityksillä ja onnella onnettomuudessa tapahtuneelle voi enää vain hymyillä. Päivystin toisessa työpaikassa, tutustuin uusiin perheisiin ja juhlin vanhojen työkavereiden kanssa pariin kertaan. Viikonloppuisin lapsivapaalla ravintolasta tallusteltiin käsikkäin, ilosta nauraen ja surusta kyynelehtien naapurin kanssa kohti kotejamme.
Marraskuussa kiirettä kiireen perään. Muistettavaa oli, projektia sinne ja tänne. Siinä kaiken ohella tein remonttia, koitin hallita arkea, painaa täyttä työpäivää ja muistaa vielä pitää itseni kasassa. Toisinaan podin melkoista väsymystä remonttihousut jalassa viimeisen tapettivuodan jälkipoltoissa. Olin väsynyt, itkuinen, stressaantunut. Sain tukea perheeltä, ystäviltä. Kuulin viettäväni jatkossa yhä enemmän aikaa lasteni kanssa yksin. Kuulin sanat "autan kyllä sua aina, lupaan olla tukena", itkin tuttua olkaa vasten uupumustani.
Joulukuussa rauhoituin. Vietin yhä enemmän aikaa sohvalla. Pyrin unohtamaan keskeneräisyyden, tekemättömät työt, tulevaisuuden. Elin yhä enemmän hetkessä ja tunteessa. Tein sitä mikä juuri sillä hetkellä tuntui oikealta. Istuin useita kertoja nuotiolla, kuljin luonnossa, jaoin ajatuksia. Kuukausi meni kuin sumussa, nollatessa, rentoutuessa. Kuun lopussa ymmärsin, miten sokaistunut kiireen ja elämisen tahdissa olin ollutkaan. Näin kauniita hetkiä, tärkeitä ihmisiä yhä lähempänä itseäni, omassa tärkeässä elämässäni. Juuri siinä elämässä, jota niin palavasti tahdon elää.
Mennyt vuosi oli mahtava. Se vei valtavan määrän voimia, vie tulevakin. Suuret päätökset ja ratkaisut on kääntänyt elämän suunnan aivan toiseksi mitä kuvittelinkaan. Omistan kodin, josta en halua muuttaa, elän onnellista elämää. Työtä on elämässä enemmän kuin yhdelle käsiparille soisi siunattavankaan, mutta vuodesta toiseen rakkaideni avulla pärjään kyllä. Selvisin menneestä vuodesta, selviän seuraavastakin.
Opin valtavasti itsestäni, menneisyydestä ja tästä hetkestä. Koin suuria tunteita, valtavia pettymyksiä, ennalta arvattuja tapahtumia ja pessimisistisiä ajatuksia. Vuoden päättyessä näen yhä selvemmin mikä ja kuka ansaitsee sijansa ajatuksissani, elämässäni. Kaikelle ei ole aikaa, jostain on syytä tinkiä. On vain muistettava tehdä niitä asioita, joista sydän iskee kipinää ja kyyneleet valuu pitkin poskia. Niin iloissa kuin murheissakin. On muistettava tuntea, rakastaa, vihata. On annettava aikaa asioille tapahtua, elämän tasoittua. Hiljalleen, kuukausi toisensa perään rauhoittua. Nyt olen kotona, tästä on hyvä jatkaa kohti uutta vuotta.
"Eletään päivä kerrallaan", olen tokaissut aikatauluttamisten, paperin pyörittämisten, työaikojen pohdinnan ja yksinkertaisesti sen tiimoilta, että jokaisen meistä vuorokaudessa sattuu olemaan vain 24 tuntia aikaa. Niihin tunteihin pitäisi mahduttaa edes likimain kolmannes tunneista nukkumista, jokunen ateria ja aikaa olla lasten sekä itsensä kanssa.
Ollessani erityisen lahjakas lajissa nimeltä syöminen, hoidan kyllä velvollisuuteni änkeä miesmäisiä annoksia napaani muutaman tunnin välein. Toinen erityisosaamiseni on nukkuminen, hädin tuskin pää ehtii tyynyyn, kun tuhina jo alkaa. Kolmantena käyn siinä keittojuureksia paloitellessa läpi miten pojan hoitopäivä menikään ja jauhelihaa paistellessa toisella silmällä tsekkaan tyttären kanssa vuorokeskustelut Aapisesta. Siinä parissa tunnissa aktiivista kotiaikaa vielä kun hoitaa pyykit, tiskit, mittaa parit listat (pieleen tietysti), poraa reikiä seiniin, täyttää lippuja ja lappuja, koittaa etsiä seuraavaksi päiväksi kolmannet kumisaappaat kaapista niiden kahden märäksi rymytyn parin korvaajaksi, tonkii lehtikeräyksestä aikakausilehtiä kouluun vietäväksi, joulusukkaa päiväkotiin, tyhjää maitopurkkia askarteluun ja kääntää märkiä rukkasia vielä kymmeneltä illalla niin eikös lapsi kiekaise seuraavana päivänä, että äitihän se taas unohti oman lelun päivän.
Eletään joulukuuta. Eletään sellaista aikaa, jolloin haluaisin sulkea somen. Ne punaista hehkuvat kuvat, tekokuuset ja kimallukset. Lasten painostuksesta meillä on jouluvalot, korjaan valopallot. Muksujen haaveillessa kuuteen metriin ulottuvasta joulukuusesta tyrmään ajatuksen. Ei edes pientä neulasten pudottajaa, ei yhtään lisää kotitöitä. Juuri nyt ei kiinnosta havukranssityömaat, enkelikoristeet, itse pakerretut joululaatikot tai DIY-joulukalenterit. Joululahjat on visusti kaupassa enkä ole ajatellut niitä tippaakaan puhumattakaan ajasta, jonka taikoisin niiden hankkimiseen. Onneksi joulun voi ohittaa tänäkin vuonna kuin minkä tahansa kuukauden kahdennenkymmenennenneljännen.
On haipakkaa. Sitä hektistä arkea, jota näkemykseni mukaan juuri näköisekseni elämäksi kutsutaan. Siinä työpäivän lomassa kun käy jälleen asiantuntijan penkissä tovin pyllähtämässä kaahatakseen takaisin työmaalle, ammattilainen siinä tuumailee, että olet kyllä aika supernainen arkesi kanssa. Mietin hetken kaipaisinko ihan oikeasti niitä sohvasnäppejen ja "TYYYYYLSÄÄÄÄ!" viestien lähettelyjä elämääni kello viideltä töiden jälkeen?
Entä, kun kellossa ei enää tunnit riitä? Muutaman vuoden olen onnistunut pyörittämään yhden aikuisen taloutta, hoitamaan lasten tarpeet ja menot, tekemään täyttä viikkoa töissä. Tarkoilla suunnitelmilla, vuosi vuodelta suurenevalla kalenterilla homman on saanut pyörimään, kun ei takapuoltaan päivässä muutamaa minuuttia pidempään iske tuoliin. Nyt olen kuitenkin tilanteessa, jossa homma hajoaa. Olen yksi ihminen, jolla on kaksi kättä, onnettomaksi muuttunut muisti ylikuormituksessa ja vain kaksi jalkaa, joilla juosta paikasta toiseen. Ennen kuin joulukuu on puolessakaan, tammikuu on työnnetty täyteen ohjelmaa. En pysty, en kykene. En siihen kaikkeen mitä elämäni tulevalta vuodelta vaatii. Supernaisenkaan viitta ei loputtomiin veny repeämättä. Pitää vain luottaa, että elämä järjestyy kyllä, kun elää päivän kerrallaan.
Syksyn mittaan yhä enenevässä määrin olen ollut sidottuna lapsiin. Olen joutunut luopumaan omasta ajasta, harrastaminen jäänyt vähemmälle ja jokainen juostu lenkkipyrähdys on suuri saavutus ryöstää omaa aikaa hulinan keskellä. Olosuhteiden muuttuessa on pakko luoda uusia keinoja rentoutua, saada syke laskemaan ja pää tyhjenemään. Jokaiseen päivään kun siihen tiskikoneen tyhjennyksen ja rukkasien kääntelyn lomaan mahduttaa aikaa omille ajatuksille, itsekkyydelle ja rentoutumiselle, selviää kyllä.
Onneksi olen täällä, kotikylillä viimeinkin. Kun aikataulut kaatuu niskaan, vastuut vierii yli äyräiden, tukea on aina lähellä. On suku ja ystävät, tukiverkostoni. On apua arkeen saatavana, on mahdollisuus itkeä turvallista olkaa vasten aamuneljältä kotiovella. On ihmiset, jotka auttaa vaikken apua aina huolikaan. Helpottavinta on tieto, että apu on aina lähellä, kun sitä tarvitsee.
Nämä illat, jotka sohvalla vietän. Niitä on yhä enemmän. Niitä hetkiä, joissa on pakko pysähtyä, unohtaa kaikki tekemättömät työt, keskeneräinen maailmani. Makoilla vilttien alla kynttilän valossa ja hiljaa toivoa, että joku silittäisi hellästi sormenpäillä kämmenestä. Sellainen hetki saa kiireen katoamaan, stressin unohtumaan ja mielen rentoutumaan. Siinä hetkessä on kaikki kohdillaan, täydellisesti.
Joka päivä, joka hetki elämä on tässä. Juuri tässä hetkessä, ei eilisessä eikä huomisessa. Me pystytään, riitetään ja uskalletaan. Jokaisena päivänä, muistetaan olla ihmisiä ihmiselle.
"Olen elänyt niin hyvän lapsuuden, kun lapsi vain voi elää. Täydellisen."
Nuo sanat olen sanonut aikuisuudessani lukemattomia kertoja. Olen sanonut ne ääneen koulutuksessa muiden kohahtaessa, sosiaalityöntekijälle kahvipöytäkeskusteluissa, työnohjaajalle itku silmässä, poliisille palaverissa, sijaislapsen vanhemmalle suoraan silmiin katsoen.
Vasta aikuisena olen ymmärtänyt mitä onnellinen lapsuus, ydinperheen ympäröimänä merkitsee. Kasvattaessani kahta lasta pääasiallisesti omillani poden usein huonoa omatuntoa siitä, ettei tähtiin kirjoitettu heille ehjää perhettä, jossa isä on jokapäiväisesti läsnä tai saatavilla. Lasteni lapsuudesta puuttuu vanhempien välinen vuorovaikutus, arjen hulinoiden yhteensovittaminen, yhteen hiileen puhaltaminen, kiukuttelut, ovienpaiskomiset, halailut ja pussailut. Pystynkö näillä eväin kasvattamaan pojasta aikuisen miehen, tyttärestä tasapainoiseen parisuhteeseen kykenevän naisen?
Vanhempani ovat olleet aviossa yli 30 vuotta. Tuo aika on enemmän kuin kunnioitettava saavutus. Ehkä suorituskin. He ovat kasvattaneet kolme lasta aikuisiksi, yhtä köyttä vetäviksi sisaruksiksi. He ovat näyttäneet kuinka välillä riidellään, että osataan taas rakastaa. He kokoavat joka sunnuntai perheen saman pöydän ääreen syömään, tukevat lapsiaan aikuisenakin päivin sekä öin, tarvittaessa vuorokauden jokaisessa tunnissa. He ovat aina tavoitettavissa, ymmärtäväisiä. Heille voi purkaa huolet ja murheet, jakaa ilot ja onnen hetket.
Isäni. Hän on uskomaton. Sanoisin, että unelmien isä. Muistan lapsuudestani isän suuttuneen kahdesti, sulkeneen suunsa ja lähteneen ovet paukkuen. Rapistamaan mattoja ja nukuttamaan pikkuveljeä muistaakseni. Hän on aina lempeä, ymmärtäväinen ja tukensa antava. En ole koskaan kuullut isäni huutavan, tappelevan ja hänen vihaisin ilmeensäkin on yhtä pelottava kuin tyttären kasvoilta voi tavoittaa. Ehkä kerron asioista sen ainoan tyttären ajatuksin, koska äitini tuumaisi tähän jälleen "Johannalle iskä ei ole koskaan vihainen."
Lapsuuteeni ei kuulunut alkoholi. Yhtä saunaolutta suurempaa meidän perheessä ei tavoitettu lasten aikana, koskaan en ole isääni nähnyt humalassa tai muista hänen maanneen viikonloppuisin puolillepäivin. Viimeiset seitsemän vuotta hän on viettänyt yksittäisiä glögi- tai kuohuviinilasillisia lukuunottamatta alkoholittomalla linjalla. Mies, jolle alkoholi ei koskaan ole maistunut. Hän on timantti tuhansien surullisien tarinoiden joukossa.
Olen isän tyttö, joka pitkään tiukasti äidin helmoissa roikkui. Muistan lapsuudessa istuneeni autotallissa korkealla jakkaralla, roplanneeni jakoavaimia ja muttereita. Muistan selanneeni autojen korjausoppaita ja miettineeni miksei niitä värityskuvia kukaan ollut värittänyt. Olen ollut aina innoissani istumaan isän kyytiin ilta-ajelulle maaseutumaisemiin, peuroja katselemaan ja hiljaista maailmaa silmäilemään. Muistan istuneeni isän lava-auton korkealla keskipaikalla, hyppinyt vasta rakennetun talon takapihan hiekkakasoihin ja isän kädestä kiinni pitäen käynyt ensimmäistä kertaa jännityksellä katsomassa pikkuveljeä. Lapsuudessa muistan isän tehneen nakkikastiketta ja perunoita. Sitä maailman parasta nakkikastiketta. Edelleenkin nautin suuresti istuessani hämärtyvässä illassa auton kyydissä syrjäteillä, mutta ymmärrän jo miksei korjausoppaiden kuvia kukaan ollut tussilla värittänyt.
Isän merkitys elämässäni ei aikuistumisen myötä ole vähentynyt, päinvastoin. Yhteyksissä ollaan lähes päivittäin; hän kuljettaa tytärtä koulumatkoilla, vahtii nukkuvia lapsia mahdollistaen omat harrastukseni, avaa ovet yökyläilijöille, kutsuu syömään ja huolehtii josko jossain apua tarvittaisiin. Isä huoltaa auton, jeesailee pyytäessäni remonteissakin ja osaa auttaa asiassa kuin asiassa. Apua saa niin paljon, kuin pyytää. Luonteessani olen perinyt monia piirteitä isän puolelta. Isä ei osaa riitaa rakentaa, ei huutaa tai liiemmin kiukutellakaan. Tovin hiljaisuuden jälkeen elämä taas jatkuu uomassaan. Ei kaukaa tarvitse hakea syyllistä periksiantamattomaan "ei tartte auttaa"-luonteeseenikaan. Muutaman perkeleen jälkeen asiat loksahtaa kohdilleen ja hiljaa hymyn virne kasvoilla tokaistaan "ei tartte auttaa". Monissa asioissa katsellaan maailmaa samasta suunnasta, samoilla silmillä ja samoin ajatuksin. Puolesta sanasta toinen tietää mitä toinen tarkoittaa, virneestä jo nauretaan.
Tavataan sanoa, ettei täydellisiä ihmisiä olekaan. Ei isänikään sitä ole. Tyttären silmissä hän on kuitenkin täydellinen mies, täydellinen isä. Hän nostaa odotukset miehiä kohtaan taivaiden korkeudelle, pilvien yläpuolelle. Hän on menneiden 28 vuoden aikana näyttänyt elämällään mitä asioita miehessä arvostan, mitä rinnalleni haluan tavoitella. Hän on kasvattanut tyttären, joka etsii omaa timanttiaan niin kauan, kunnes isänsä veroisen löytää.
Tänään en vienyt lahjaa. Halasin ja olin paikalla, söin ja elin kuin minkä tahansa tavallisen sunnuntain perheen ympäröimänä. Äiti teki ruoan, nostettiin lippu salkoon ja rapisteltiin matot. Oltiin suurena perheenä, lapset, lapsenlapset kaikki yhdessä. Sitä isä halusi isänpäivältään. Kiitos, että olet. Isä <3
Puhelin piippaa. "Oli kiva nähdä eilen uimahallin pihalla. Haluaisitko vielä kahvitella?". Edellisen kerran pilkoin puita kirves kätösessä, kannoin tuoreita klapeja kotaan hiki valuen, läiskäisin hyttysen hänen otsaansa ja paiskasin lavan laidan kiinni niin, että metsä raikui. Ja hän kysyy josko vielä haluaisin tavata. Odotas kun katson kalenterin...
Ja katsoinkin. Samassa tunnustin itselleni, etten ehkä koskaan tapaa häntä enää. En ehkä näe elämääni tätä iltaa pidemmälle, en viikon päästä perjantaihin. Ehkä ei pidäkään. "Nähdään vaan, laitan viestiä sitten kun ehdin kahville."
Syksy on ollut vaiherikasta aikaa. On tapahtunut paljon. Ravisuttanut monesti. Menneen kuukauden aikana olen esimerkiksi tehnyt elämäni parhaan kynttiläillallisen itselleni, hakenut lasten tappeluihin rauhaa seisomalla päälläni, kiroillut huonekasveille, torpannut tärisevän pyykkikoneen sormesta revityllä urheiluteipillä, syönyt kourakaupalla suklaata naapurin terassilla, harrastanut viikonloppuisin parin tunnin yöunia, kävellyt useasti naapurinmiehen kanssa käsikädessä kotiin baarista nauraen mitä lienee kylillä taas puhuttavan, itkenyt väsymystä remontin keskellä, kaivanut ammattilaisvehkein ojaa, nukkunut katkeamattomia öitä, nähnyt miehen itkevän, ajanut peurakolarin, ollut aivan liian kiireinen.
Kaiken hulinan keskellä olen nähnyt monen pinnan alle. Sanonut baarissa tietäneeni ensimmäisestä katseesta miehen olevan naimisissa, kuunnellut yömyöhällä halausten kera kauniita ja arvostavia sanoja, nähnyt kovan kuoren alla haavoittuneen miehen sydän rikki revittynä, antanut olkapään ystävän parisuhdeongelmien kuunteluun, nähnyt epätoivoa, surua, haikeutta.
Siinä hetkessä, kun itken pesuhuoneen lattialla kymmeneltä illalla silkkaa väsymystä tuntien tapettirumban jälkeen, kerään itseni ylös, siivoan jälkeni ja mietin miksi ihmeessä teen tämän kaiken. Kerta toisensa jälkeen. Miksi löydän itseni remontoimasta, miksen osaa olla onnellinen valmiissa kodissa. Miksen huoli rinnalleni puolisoa nostamaan ylös, kun romandan. Miksen syö eineslihapullia kylmänä pussista vaikka olisin kuinka väsynyt arkeen.
Saadessani viimeisen tapettisuikaleen seinään hymy nousee korviin. Tein sen, jälleen. Olisin voinut ottaa ammattilaisen töihin, mutta tein sen. Itse, vaikka vailla taitoa omin pienin kätösin. Sain sen mitä halusin.
Ajaessani kylänraittia peurakolarin kokeneella autovanhuksella pyöritän päässä ajatusta uudesta. Jos haluan, voin sijoittaa osan roposistani uuteen autoon, ostaa sen minkä mielin omakseni. Tiedän saavani sen, mutta annan sen hetken vielä odottaa. Saan mitä haluan.
Juttua jutun perään, silmäniskua ja hymyä. Joskus se on sitä, pahimmillaan sanoisin. Kun narikassa kolmas jo kyselee kylään, taksijonossa kyytiä olisi taas tarjolla niin hyppelehdin kevein askelin nurkan taakse, oma sänky, ihan yksin vain kirkkaana mielessä. Saisin hänet, hänet tai hänet jos haluaisin.
Katselen viikoittain sijoitusasuntoja. Jokaisen kerran jälkeen suljen tietokoneen tiedostaen, että ei vielä. Ei ole sen aika. Saisin asuntolainan kuitattua ennen kuin moni on ensimmäistään edes ottanut, mutta antaa tässä vuosien valua hiljalleen. Saisin jos haluaisin.
Voisin jättäytyä lyhemmälle työviikolle, pyörittää papereita enemmän ja ajella autolla satoja kilometrejä viikkoon lisää. Ehkä vielä ei ole senkään aika, näin on hyvä nyt. Silti. Saan jos haluan.
Ihmisestä, elämäntilanteesta, ajasta ja paikasta riippumatta elämä on yhtä sekamelskaa päivästä ja viikosta seuraavaan. Suuria päätöksiä, sijoituksia ja mahdollisuuksia. On satoja kilometrejä maantietä, pitkiltä tuntuvia päiviä, liian lyhyitä öitä. On tunteita laidasta laitaan, elämäntilanteita vaihtuvia. Kaiken sen keskellä tyyneyden, vapauden ja mahdollisuuden luo ajatus siitä, että elämässä kaikki on mahdollista. Tieto siitä, että saa kaiken mitä haluaa. Sitten kun haluaa. Se on se avain, jota taskussaan kantaa.
Isäni sanoi "tuot sellaisen miehen kuin Jussi Vatanen niin sitten on hyvä", sai tyttärensä nauramaan. Eipä tuo uimahallin parkkipaikalla tervehtinyt yllä Jussin tasolle, joten taidanpa tietää, ettei me ihan oikeasti enää tavata. Kumoan sanani. Kaikkea en saakaan vaikka haluaisin. Esimerkiksi Vatasen Jussia.
Yksinhuoltajaviikonloppu, yksinhuoltajaviikko. Näitä termejä kuulee käytettävän lapsiperheiden maailmassa. Niiden perään huokaistaan, pyöritellään silmiä ja stressataan. Lähiaikoina myös mediassa on saanut paljolti huomiota yksinhuoltajaäidin tilitys niitä äitejä kohtaan, jotka elävät parisuhteessa ja käyttävät muutamissa päivissä ohi menevistä jaksoista vertaustaan yksinhuoltajuuteen.
Ennen kuin alan asiaa avaamaan omasta näkökulmastanikin, aion kertoa, että en ole yksihuoltaja. Olen lapseni pääasiallinen huoltaja, perhehoitajana toimin juridisesti yksin. Lapseni ovat vuorokauden viikonlopusta toisaalla, useimmiten myös yhdestä arki-illasta muutaman tunnin.
Ne äidit tai isätkin, jotka vertaavat jaksojaan yksinhuoltajuuteen ovat onnellisessa asemassa. Heillä ei ole pahaa tarkoitusta sanomalleen vaan pikemminkin he pelkäävät kosketusta yksinhuoltajan maailmaan. Tällaisella ihmisellä on todennäköisesti parisuhde, jossa eletään perheen vetovastuussa kummankin vanhemman toimesta, arki jaetaan, kotityöt ja vastuu lapsista pilkotaan kummankin harteille. Heillä on omissa silmissäni asiat aika kivasti perheenä.
Tunnen, olen kuullut äideistä, jotka ovat kuin yksinhuoltajia. He elävät parisuhteessa, mutta kantavat lapsistaan ja kodistaan suurimman vastuun. Tekevät ruoat, pesevä pyykit, siivoavat, kuljettavat, auttavat läksyissä vaihtaen nuorimman vaippaa siinä sivussa kolmannen pestessään jo hampaitaan. Hän peittelee lähes jokaisena iltana lapsensa sänkyihin, herää öisin tarvittaessa ja ampaisee viikon jokaisena aamuna lastensa vuoksi ylös sängystä. Näissä perheissä isä on jostain syystä taka-alalla, näkymättömissä. Äiti-ihminen näkee arjen, mutta samalla useimmiten isä täyttää päivänsä perheen elättämiseksi pitkillä työpäivillä, ulkotöillä, auton huolloilla, joskus myös harrastuksilla tai kaljatuopin äärellä istumisella.
Sitten on ne oikeat yksinhuoltajat. Joiden lapsilla ei yksinkertaisesti ole toista vanhempaa osana elämää. Ne, joilla ei välttämättä ole edes tukiverkostoa saavutettavissa. He, joiden vuoteen mahtuu ehkä yhdet pikkujoulut ilman lasta ja silloinkin taloudellisesti lapsenvahdin pystyy maksamaan korkeintaan puolilleöin. En tiedä siitä elämästä mitään, mutta helppoa ei varmasti ole. Uskon, että heitä loukkaa toisen äidin käyttämänä termi yksinhuoltajaviikonlopusta.
Yksinhuoltajuus nähdään monesti taakkana. Äidin tai joissakin tapauksissa isän katsotaan olevan loppu, räpiköimistä päivästä seuraavaan. Yksinhuoltajuus saattaa olla myös etu; kahden kodin elämä sekoittaa lapsen viikon rutiineja ja rytmejä, luo eroahdistusta, kaipuuta toisen vanhemman luokse, oireilua etävanhemman tapaamisen jälkeen. Näin myös omalla kohdallani. Vielä kolmen vuoden jälkeenkin veitsi sydämessä kääntyy lapsia heipatessa, eroitkut lapsen toimesta itketään joka kerta, kun sanon lapsille "nähdään huomenna!"
Yksin eläminen lasten kanssa on paljon muutakin. Silloin perheen taloudesta kantaa kahden aikuisen sijasta yksi. Ei ole ketään laittamassa ruokaa valmiiksi töistä palatessa, ei hakemassa lapsia päiväkodista, ei aamulla etsimässä kadonnutta sormikasta lähtötohinassa, ei ripustamassa pyykkejä, ei antamassa mahdollisuutta edes vartin tirsoihin, ei osoittamassa ulko-ovea ja lenkkitossuja vähäeleisesti menettäessäsi hermosi, ei vaihtamassa ajovalopolttimoa talven tuiskeessa tai rutistamassa tiukasti kainaloon nukkumaan käydessä. Sitä on pärjättävä yksin, omillaan, sukulaisten ja ystävien auttavan käden varassa.
Raha luo varmasti myös monelle yksin karusellia pyörittävälle stressiä. On käsittämätöntä miten keskituloinen yksinhuoltaja voi saada rahansa riittämään muutaman lapsen tarpeiksi, riittämään vuokriin, ruokakauppaan, laskuihin tai yllättäviin menoeriin. Tähän listaan on sopimatonta lisätä omia harrastuksia tai vuotuisia lomamatkoja, asuntolainasta unelmoimattakaan. Siinä kun vanhan Escorttisi rinnalle karauttaa valkoinen Audi tai kerhokaverin äiti vilauttaa kuvia kuntosalilta tai etelän matkalta, saattaa olla henkinen nyrkin isku tädin otsaan aika lähellä. Suurimmat kysymykset rahattomana varmasti pyörii silti lasten ympärillä; pystynkö tarjoamaan lapselleni kaiken sen mitä hän ansaitsee?
Yksinhuoltajan elämään liittyy moninverroin huolta ja kannettavaa verraten kahden aikuisen talouteen. Silti yksinhuoltaja ei ole nykyään ressukka, elämän kolhima poloinen vaan pärjäävä ja omaa elämäänsä tiukasti hallitseva selviytyjä. Useissa tapauksissa yksin eläminen on myös yksinhuoltajan oma valinta vakiintumisen sijasta. Yksinhuoltajalta puuttuu nimenomaan se parisuhde. Se, joka nähdään ruusuisesti arkea helpottavana, pelastavana tekijänä. On paljon pariskuntia, jotka elävät omin silmin sanottuna perhehelvettiä. Rakkaudettomia suhteita, riitelyä, vuosikausia yhteistä stressiä, uskottomuutta, valehtelua, salailua, ongelmia suuntaan jos toiseenkin. Suhteita, joissa on paha olla. Elämää, joka kuormittaa enemmän kuin antaa. Tavalla tai toisella ne kaksi erillään elävää ihmistä koittaa kiskoa yhteistä köyttä vielä kohti tulevaisuutta.
Mietittyäni laajalti, monesta kulmasta yksinhuoltajuus asiaa pyöräytän omia silmiäni niitä "parisuhteessa eläviä yksinhuoltajia" kohtaan, jotka jaksavat tarpoa päivästä toiseen vaikka aurinko ei pilvienkään takaa tunnu paistavan vaikka kaikkensa tekisi. Myöskin niitä oikeasti yksin eläviä, joka ilta lapsensa peitteleviä sinkkuja kohtaan, jotka vain haaveilevat edes yhden yön vapaudesta jokaiseen vuoteen. He ovat niitä taistelijoita.
Olen onnekas ollessani lähivanhempi. Saan nähdä lapsen kasvun, kehityksen. En koe ikävää pitkistä eroista, en tunne huonoa omatuntoa siitä ettenkö olisi antanut aikaa lapsilleni. Osaan nauttia täysillä niistä hetkistä, kun saan olla vapaa kuin taivaan lintunen, halata jälleen lapsia heidät tavatessaan. Saan elää arkea, jossa ei ole tylsää, ei yksinäistäkään. Rakastan iltaisin hiljenevää asuntoa, jossa vain näppäimistön ääni kaikuu tänäkin iltana. Huokaisen taloudellisesta tilanteesta, jossa pystyn kustantamaan lapsille kaiken mitä he tarvitsevat, maksamaan asuntolainaa, hankkimaan extempore-hankintoja ja säästämään, tekemään sijoituksia. Kiitän vanhempiani periksiantamattomasta luonteesta, lujasta itsetunnosta ja optimistisesta elämänasenteesta selvitä arjen haasteista.
Elämä on aivan mahtavaa näin. Tukea saa, kun tukea pyytää. Saan harrastaa, liikkua niin paljon kuin kehtaan pyytää. On olkapäitä, joita vasten itkeä. On ystäviä, joiden kanssa jakaa kuulumisia päivittäin. On ihmisiä lähellä, joiden kanssa jakaa ilot ja surut. Olen yksin, oman talouteni emäntä vailla isäntää. Yksi tavallinen äiti, joka myös vastaisuudessa mielellään jakaa muiden äitien ja isien kanssa hupaisia kokemuksia ohi kiitävistä "yksinhuoltaja" jaksoista.
Kuva vuodelta 2015
Katselen kahvikuppini äärellä onnellisena kinuskirinkiläänsä mussuttavaa lasta. Toisessa kädessään omien sanojen mukaan kokista, vaikka vain pillimehun muodossa. Sitä itse valittua, kovien jätkien juomaa. Vierelläni istuu hiljaa mussuttaen toinen raitamyssy, mantelipullan jälleen valinneena, pillimehussaan vain appelsiinia. Juon viimeiset tipat kahvimukistani ja lasken sen asetille.
Hetkeä aiemmin toinen myssykäs asteli kahvilaan reippain askelin "Morjes! Mää tulin teille välipalalle, kun täällä käy kaikki muutkin kovat jätkät!", laakista valkkasi kinuskisensa tiskissä, jutteli sukuselvitykset myyjälle kylän automiehistä ja myyjän pyytäessä kahdeksaa euroa koko satsista heitti kaveri tyypilliseen tapaansa "äläpä huijaa, äiti ei anna sulle kun kolme euroa näistä!"
Ryystin viimeiset tipat kahvikupista. Ennen kuin huomasinkaan kuppi keinahti nurin, se kuppi, jonka ohi olin kaatanut tilkan kahvia asetille. "Missä on reikä? Onks se pohjassa vai onks särö reunassa? Äiti tarviit uuden kupin ja uuden kahvin. Äiti mä voin hakee sulle, mä tiedän mistä kahvi otetaan. Myyjä anteeksi, mutta mihin voin laittaa tän rikkinäisen kahvikupin? Missä sulla on roskis?"
Lähtiessä pohtii "Mihin nää kupit laitetaan? ÄITI, ei TODELLAKAAN voi jättää pöytään! Anteeksi myyjä, mutta mihin me laitetaan astiat? Okei, KIIIIITOOOOS!" Myyjä nauraa ja huikkaan omat kiitokseni perään.
Se oli yksi tavallinen tilanne arkipäivän hetkestä. Niistä, joissa häneen ihastutaan ja vihastutaan. Niistä, joissa itse menetän hermoni ja nauran koko sydämestäni. Yhteiset vuodet on opettaneet enemmän jälkimmäistä, nauramaan suoraan sydämestä, ottamaan rennosti. Opettanut siihen, että joku haluaa ruokalautasta tyhjentäessään miettiä ruoan lämpimänä säilymisen sijaan avaruudellisia tapahtumia, sitä kuka synnytti maailman ensimmäisen ihmisen tai voiko harakka olla sorsanpoikasten isä. Näyttänyt lihaksistollaan, taidoillaan ja kyvyillään kuinka äärettömän lujaa voi liikkua, korkealta voi tippua tai kiiveten voi kavuta ilman huolen häivää seurauksista. Ennen kaikkea hän on opettanut tuntemaan, pirskahtelemaan riemusta ja räjähtämään raivosta. Hän on tyynen rauhallisesta kiintymysvanhemmuuden oppisääntöjä tankanneesta äidistä synnyttänyt naisen, jonka lapset ja naapurit kyllä tietää, että huushollissa ei perkeleitä säästellä tarvittaessa, kiristyksen ja uhkailun lomasta puuttuu lahjonta ja arjen hallinta muistuttaa toisinaan armeijamaista kurinpitoa.
Kahvilahuumorin jälkeen seurasin puoli tuntia pienen odotustilan aulassa liikehdintää. Arviolta 7,5 km verran askelia tallannut, hyppinyt, kiipeillyt jalkapari kutsuttiin viimein sisään. Kiipeilytelineen reunalta hypättiin noin 37 kertaa. En laskenut, heitän vain arvauksen. Sisällä huoneessa pallo lensi sinne tänne, tuonnekin. Rajoja, muistutusta, huomauttelua. Lempeästi, kovempaa ja koviten. Tällä kerralla ilman yhtäkään perkelettä. Maininta äidin kiroilusta neuvolakortissa ei olisi ylpeilyn aihe tulevissa vuosissa. Kiva täti, kiva täti, antaa köyttä ja siimaa. Ja äidin silmistä hän näkee ne perkeleet, koska äiti nyt sattumoisin on flunssassa menettänyt äänensä liki kokonaan. Jos kuittaa kivalle tädille parit pyssy ja pommijutut vielä niin onnistuu viivan leikkaaminenkin paremmin. Kymmenen pistettä, neron leima otsaan ja eteenpäin. Tunsin äidillistä ylpeyttä tiedollisesta osaamisesta, jos nyt ei lasketa niitä pyssy ja pommijuttuja. Voin kertoa, etten ole niitä opettanut.
Hetkeä myöhemmin istun huoneen lattialla, räsymatto rutussa allani. Hän huutaa, raivoaa, katsoo suoraan silmiin. Flashback. Vain yksi sana. Hän pelkää, huutaa, itkee. Kyyneleet valuu pitkin poskiani, tunnen itkeväni kauan vaikka todellisuudessa hetkessä kaikki on ohi. Itken lapsen poskea vasten "Kaikki hyvin rakas, äiti on tässä, kaikki hyvin, ei hätää". Hän puristaa lujaa "Äiti älä koskaan päästä musta irti."
Puristin häntä lujaa, niin lujaa. Ihmisen pitää tippua, että ymmärtää maailmaa. Tipuin, syöksyin ja näin sen. Sillä hetkellä, flashbackin riipivällä voimalla hän runteli tietään sydämeeni yhä syvemmälle. Hän oli rikki, palasina, olin hajalla itsekin.
Pahinta on vaieta. Siitä kaikesta mitä lapsen sisään kätkeytyy, perhehoitajan sisään syötetään. Olen itkenyt ystävämiehen kainalossa nuotiolla niin lujaa kuin sydämestäni pystyin. Itkenyt sen kaiken pimeään yöhön. Hän on silittänyt päätäni ja sanonut, että kaikki on hyvin, meillä on kaikki helvetin hyvin. Olen kirjoittanut, purkanut tunteiden ristiriitoja laidasta toiseen. Olen juossut kymmeniä kilometrejä tyhjentääkseni pääni.
Ei ole vitsi tai loukkaus, kun sanon, että haluaisin kertoa koko maailmalle heti kättelyssä lapseni olevan sijaislapsi. Tuoda esille sen, että toiset meistä syntyy vesisateeseen, saa ensimmäiset puuronsa puulusikalla ja elämässä riekkuu rajuilmat vuosi toisensa perään. Siinä kun asetetaan samaan maailmaan elämään sädekehä pään päälle syntyneen kristallilasista juotetun päivänpaisteen kanssa niin toisella onkin jokunen kilometri suomaastoa enemmän edessään taivallettavana. Siihen yhtälöön kun joku kysyy ensimmäisenä paljonko saan rahaa, vastaan usein, että tarpeeksi. Kuukausikilahtelut pankkitilille on toisarvoista sen rinnalla mitä lapselta saan.
Olen äärettömän onnellinen siitä kuinka maailma rikkinäisiä kohtelee. Hän saa kaiken mitä hän tarvitsee. Taistelen, teen töitä ja ajan asioita eteenpäin veturin tavoin. Olenhan äiti. Hattua nostan jokaiselle ei niin ammattilaiselle, joka samaa kuoppaista polkua taivaltaa biologisen lapsensa kanssa.
Kaikki se mitä hän jakaa ympärilleen. Se on niin valtavan suurta. Häntä ihannoidaan ja inhotaan, varmasti loppuikänsä. Hän osaa olla raivostuttava, mutta samalla niin rakastettava. Hän laulaa illalla sängyssään "tiedän olevan hyvää ja kaunista, enemmän kuin unelma onnesta, ihan niinkuuuuu äitikiiiin", hän pesee autoa todeten "meidän äitin ei tartte mennä naimisiin, kun sillä on näin hyvä mies", hän kyselee omasta mielestään potentiaalisilta miehiltä tiedot siviilisäädystä, ammatista ja osaamisista, hän kertoo kaikille kivoille tyypeille, että meidän äiti tekee maailman parasta riisipuuroa ja keittää kahvia jos kauniisti pyytää.
Hän on ihana. Aito, empaattinen, kohtelias ja etenkin yliampuva. Laidasta toiseen ja kimmoten vielä takaisinkin. Hän haluaa opetella puhumaan englantia taitavasti, paremmin kuin äiti ja sanoo joka ilta nukkumaan mennessä "Äiitiiii ai laav juu haniii" rutistaen tiukasti kaulalta.
Kun tietäisitte. Kaiken. Ensiparaisusta, ensikohtaamiseen kaikkien sen jälkeen tapahtuneiden ensimmäisten ja niitä seuranneiden kymmenien asioiden summan. Sen kaiken, jonka itse omin silmin ja korvin olen saanut yhteisiltä vuosiltamme. Ne kaikki tiedot, opit ja kokemukset laskettuna yhteen, vähennettynä ja kerrottuna. Syntyy kysymysmerkkiä huutomerkin perään. Niistä kaikista muodostuu kaava, johon ei ole selitystä, ei keinoa ratkaisuun. On vain lukuja toinen toisensa perään, muodostaen uuden ja suuremman huomisen. Hän ei ole 1+1=2, hän on paljon suurempaa.
Illalla peittelin sänkyyn, silitin tukkaa ja kuiskasin käheällä äänelläni laulaen Irinan sanoin "sinä rakastit musta tällaisen", johon hän vastasi äidin tukkaa silittämällä "sääkin rakastit musta tällasen.."
