sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Sitä saan mitä tilaan


Puhelin piippaa. "Oli kiva nähdä eilen uimahallin pihalla. Haluaisitko vielä kahvitella?". Edellisen kerran pilkoin puita kirves kätösessä, kannoin tuoreita klapeja kotaan hiki valuen, läiskäisin hyttysen hänen otsaansa ja paiskasin lavan laidan kiinni niin, että metsä raikui. Ja hän kysyy josko vielä haluaisin tavata. Odotas kun katson kalenterin...

Ja katsoinkin. Samassa tunnustin itselleni, etten ehkä koskaan tapaa häntä enää. En ehkä näe elämääni tätä iltaa pidemmälle, en viikon päästä perjantaihin. Ehkä ei pidäkään. "Nähdään vaan, laitan viestiä sitten kun ehdin kahville."

Syksy on ollut vaiherikasta aikaa. On tapahtunut paljon. Ravisuttanut monesti. Menneen kuukauden aikana olen esimerkiksi tehnyt elämäni parhaan kynttiläillallisen itselleni, hakenut lasten tappeluihin rauhaa seisomalla päälläni, kiroillut huonekasveille, torpannut tärisevän pyykkikoneen sormesta revityllä urheiluteipillä, syönyt kourakaupalla suklaata naapurin terassilla, harrastanut viikonloppuisin parin tunnin yöunia, kävellyt useasti naapurinmiehen kanssa käsikädessä kotiin baarista nauraen mitä lienee kylillä taas puhuttavan, itkenyt väsymystä remontin keskellä, kaivanut ammattilaisvehkein ojaa, nukkunut katkeamattomia öitä, nähnyt miehen itkevän, ajanut peurakolarin, ollut aivan liian kiireinen.

Kaiken hulinan keskellä olen nähnyt monen pinnan alle. Sanonut baarissa tietäneeni ensimmäisestä katseesta miehen olevan naimisissa, kuunnellut yömyöhällä halausten kera kauniita ja arvostavia sanoja, nähnyt kovan kuoren alla haavoittuneen miehen sydän rikki revittynä, antanut olkapään ystävän parisuhdeongelmien kuunteluun, nähnyt epätoivoa, surua, haikeutta.

Siinä hetkessä, kun itken pesuhuoneen lattialla kymmeneltä illalla silkkaa väsymystä tuntien tapettirumban jälkeen, kerään itseni ylös, siivoan jälkeni ja mietin miksi ihmeessä teen tämän kaiken. Kerta toisensa jälkeen. Miksi löydän itseni remontoimasta, miksen osaa olla onnellinen valmiissa kodissa. Miksen huoli rinnalleni puolisoa nostamaan ylös, kun romandan. Miksen syö eineslihapullia kylmänä pussista vaikka olisin kuinka väsynyt arkeen.

Saadessani viimeisen tapettisuikaleen seinään hymy nousee korviin. Tein sen, jälleen. Olisin voinut ottaa ammattilaisen töihin, mutta tein sen. Itse, vaikka vailla taitoa omin pienin kätösin. Sain sen mitä halusin.

Ajaessani kylänraittia peurakolarin kokeneella autovanhuksella pyöritän päässä ajatusta uudesta. Jos haluan, voin sijoittaa osan roposistani uuteen autoon, ostaa sen minkä mielin omakseni. Tiedän saavani sen, mutta annan sen hetken vielä odottaa. Saan mitä haluan.

Juttua jutun perään, silmäniskua ja hymyä. Joskus se on sitä, pahimmillaan sanoisin. Kun narikassa kolmas jo kyselee kylään, taksijonossa kyytiä olisi taas tarjolla niin hyppelehdin kevein askelin nurkan taakse, oma sänky, ihan yksin vain kirkkaana mielessä. Saisin hänet, hänet tai hänet jos haluaisin.

Katselen viikoittain sijoitusasuntoja. Jokaisen kerran jälkeen suljen tietokoneen tiedostaen, että ei vielä. Ei ole sen aika. Saisin asuntolainan kuitattua ennen kuin moni on ensimmäistään edes ottanut, mutta antaa tässä vuosien valua hiljalleen. Saisin jos haluaisin. 

Voisin jättäytyä lyhemmälle työviikolle, pyörittää papereita enemmän ja ajella autolla satoja kilometrejä viikkoon lisää. Ehkä vielä ei ole senkään aika, näin on hyvä nyt. Silti. Saan jos haluan.

Ihmisestä, elämäntilanteesta, ajasta ja paikasta riippumatta elämä on yhtä sekamelskaa päivästä ja viikosta seuraavaan. Suuria päätöksiä, sijoituksia ja mahdollisuuksia. On satoja kilometrejä maantietä, pitkiltä tuntuvia päiviä, liian lyhyitä öitä. On tunteita laidasta laitaan, elämäntilanteita vaihtuvia. Kaiken sen keskellä tyyneyden, vapauden ja mahdollisuuden luo ajatus siitä, että elämässä kaikki on mahdollista. Tieto siitä, että saa kaiken mitä haluaa. Sitten kun haluaa. Se on se avain, jota taskussaan kantaa.

Isäni sanoi "tuot sellaisen miehen kuin Jussi Vatanen niin sitten on hyvä", sai tyttärensä nauramaan. Eipä tuo uimahallin parkkipaikalla tervehtinyt yllä Jussin tasolle, joten taidanpa tietää, ettei me ihan oikeasti enää tavata. Kumoan sanani. Kaikkea en saakaan vaikka haluaisin. Esimerkiksi Vatasen Jussia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti