maanantai 11. joulukuuta 2017

Silitä mua kämmenestä


"Eletään päivä kerrallaan", olen tokaissut aikatauluttamisten, paperin pyörittämisten, työaikojen pohdinnan ja yksinkertaisesti sen tiimoilta, että jokaisen meistä vuorokaudessa sattuu olemaan vain 24 tuntia aikaa. Niihin tunteihin pitäisi mahduttaa edes likimain kolmannes tunneista nukkumista, jokunen ateria ja aikaa olla lasten sekä itsensä kanssa.

Ollessani erityisen lahjakas lajissa nimeltä syöminen, hoidan kyllä velvollisuuteni änkeä miesmäisiä annoksia napaani muutaman tunnin välein. Toinen erityisosaamiseni on nukkuminen, hädin tuskin pää ehtii tyynyyn, kun tuhina jo alkaa. Kolmantena käyn siinä keittojuureksia paloitellessa läpi miten pojan hoitopäivä menikään ja jauhelihaa paistellessa toisella silmällä tsekkaan tyttären kanssa vuorokeskustelut Aapisesta. Siinä parissa tunnissa aktiivista kotiaikaa vielä kun hoitaa pyykit, tiskit, mittaa parit listat (pieleen tietysti), poraa reikiä seiniin, täyttää lippuja ja lappuja, koittaa etsiä seuraavaksi päiväksi kolmannet kumisaappaat kaapista niiden kahden märäksi rymytyn parin korvaajaksi, tonkii lehtikeräyksestä aikakausilehtiä kouluun vietäväksi, joulusukkaa päiväkotiin, tyhjää maitopurkkia askarteluun ja kääntää märkiä rukkasia vielä kymmeneltä illalla niin eikös lapsi kiekaise seuraavana päivänä, että äitihän se taas unohti oman lelun päivän. 

Eletään joulukuuta. Eletään sellaista aikaa, jolloin haluaisin sulkea somen. Ne punaista hehkuvat kuvat, tekokuuset ja kimallukset. Lasten painostuksesta meillä on jouluvalot, korjaan valopallot. Muksujen haaveillessa kuuteen metriin ulottuvasta joulukuusesta tyrmään ajatuksen. Ei edes pientä neulasten pudottajaa, ei yhtään lisää kotitöitä. Juuri nyt ei kiinnosta havukranssityömaat, enkelikoristeet, itse pakerretut joululaatikot tai DIY-joulukalenterit. Joululahjat on visusti kaupassa enkä ole ajatellut niitä tippaakaan puhumattakaan ajasta, jonka taikoisin niiden hankkimiseen. Onneksi joulun voi ohittaa tänäkin vuonna kuin minkä tahansa kuukauden kahdennenkymmenennenneljännen. 

On haipakkaa. Sitä hektistä arkea, jota näkemykseni mukaan juuri näköisekseni elämäksi kutsutaan. Siinä työpäivän lomassa kun käy jälleen asiantuntijan penkissä tovin pyllähtämässä kaahatakseen takaisin työmaalle, ammattilainen siinä tuumailee, että olet kyllä aika supernainen arkesi kanssa. Mietin hetken kaipaisinko ihan oikeasti niitä sohvasnäppejen ja "TYYYYYLSÄÄÄÄ!" viestien lähettelyjä elämääni kello viideltä töiden jälkeen?

Entä, kun kellossa ei enää tunnit riitä? Muutaman vuoden olen onnistunut pyörittämään yhden aikuisen taloutta, hoitamaan lasten tarpeet ja menot, tekemään täyttä viikkoa töissä. Tarkoilla suunnitelmilla, vuosi vuodelta suurenevalla kalenterilla homman on saanut pyörimään, kun ei takapuoltaan päivässä muutamaa minuuttia pidempään iske tuoliin. Nyt olen kuitenkin tilanteessa, jossa homma hajoaa. Olen yksi ihminen, jolla on kaksi kättä, onnettomaksi muuttunut muisti ylikuormituksessa ja vain kaksi jalkaa, joilla juosta paikasta toiseen. Ennen kuin joulukuu on puolessakaan, tammikuu on työnnetty täyteen ohjelmaa. En pysty, en kykene. En siihen kaikkeen mitä elämäni tulevalta vuodelta vaatii. Supernaisenkaan viitta ei loputtomiin veny repeämättä. Pitää vain luottaa, että elämä järjestyy kyllä, kun elää päivän kerrallaan.

Syksyn mittaan yhä enenevässä määrin olen ollut sidottuna lapsiin. Olen joutunut luopumaan omasta ajasta, harrastaminen jäänyt vähemmälle ja jokainen juostu lenkkipyrähdys on suuri saavutus ryöstää omaa aikaa hulinan keskellä. Olosuhteiden muuttuessa on pakko luoda uusia keinoja rentoutua, saada syke laskemaan ja pää tyhjenemään. Jokaiseen päivään kun siihen tiskikoneen tyhjennyksen ja rukkasien kääntelyn lomaan mahduttaa aikaa omille ajatuksille, itsekkyydelle ja rentoutumiselle, selviää kyllä.

Onneksi olen täällä, kotikylillä viimeinkin. Kun aikataulut kaatuu niskaan, vastuut vierii yli äyräiden, tukea on aina lähellä. On suku ja ystävät, tukiverkostoni. On apua arkeen saatavana, on mahdollisuus itkeä turvallista olkaa vasten aamuneljältä kotiovella. On ihmiset, jotka auttaa vaikken apua aina huolikaan. Helpottavinta on tieto, että apu on aina lähellä, kun sitä tarvitsee. 

Nämä illat, jotka sohvalla vietän. Niitä on yhä enemmän. Niitä hetkiä, joissa on pakko pysähtyä, unohtaa kaikki tekemättömät työt, keskeneräinen maailmani. Makoilla vilttien alla kynttilän valossa ja hiljaa toivoa, että joku silittäisi hellästi sormenpäillä kämmenestä. Sellainen hetki saa kiireen katoamaan, stressin unohtumaan ja mielen rentoutumaan. Siinä hetkessä on kaikki kohdillaan, täydellisesti.

Joka päivä, joka hetki elämä on tässä. Juuri tässä hetkessä, ei eilisessä eikä huomisessa. Me pystytään, riitetään ja uskalletaan. Jokaisena päivänä, muistetaan olla ihmisiä ihmiselle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti