Valtakunnassa kaikki paremmin kuin hyvin

Viikko sitten istuin yksin muuton jälkeisen katastrofin keskellä. En tiennyt mistä aloittaa, milloin lopettaa. Itkin tovin ikävää takaisin tuttuun ja turvalliseen. Mietin mitä olinkaan mennyt tekemään, hyppäämään kohti uutta ja tuntematonta, samalla niin tuttua ja ennen elettyä. 

Ensimmäisen yksin vietetyn yön jälkeen elo uudessa kodissa on ollut silkkaa onnea. Usein illalla makoilen sängylläni onnen kyynel silmäkulmalla, koska viimeinkin koen olevani enemmän kotona kuin kymmeneen vuoteen. Olen ollut pitkällä matkalla, ristiriitaisissa tuntemuksissa asumusteni suhteen. Vihdoin koen olevani niin kotona kuin tässä elämänvaiheessa voin olla. 

En saanut sitä mistä unelmoin. En vanhaa taloa, rapisevia nurkkia, vetäviä lattioita ja narisevia ovia. En saanut vanhaa navettaa, kanoja ja hiirikissaa. En kasvimaata, riukuaitaa enkä talvisin takassa ritisevää tulta. Istuessani heinäkuun auringossa keskellä päivää huolettoman rivitaloasuntoni edustalla muistutan itselleni, että tässäkin asumismuodossa on paljon hyvää. Yhdelle ihmiselle ne haaveet oli liikaa, mutta unelmia en hautaa. En koskaan.

Koti on siellä missä sydän. Itselläni kodin teki varmasti ympäristö. Olen palannut takaisin sinne missä olen kasvanut, tällä kerralle en maaseudulle vaan taajamaan. Ympärillä on tutut kulmat, vanhat tuttavat, sukulaiset ja paljon kymmenessä vuodessa muuttunuttakin. Edelleen puskaradio pyörii vanhaan malliin ja ihmiset tervehtii maitohyllyllä kuin ei vuosia välissä olisi ollutkaan. Vastaanotto on ollut lämmin. 

Asunnon ostaessa en oikeastaan tiennyt mitä ostin. Lapset rakastui, itse tykästyin. En tiennyt mitään takapihan leikkialueesta, en hiljaisista naapureista, en taloyhtiön hyvistä puolistakaan. En muistanut tai tiennytkään kuinka huoletonta voi olla, kun ei keittiön kaapinovet jää käteen, uunissa on kiertoilma, terassilla on katto, pihan hoidot kuitataan vastikkeen maksulla, parketin jäljet on vain merkki eletystä elämästä, asunnossa on kaksi vaatehuonetta ja kauppakassitkin saa autopaikalta keikattua hetkessä sisälle. 

Kahdessa päivässä purin muuttolaatikot, samalla viimeistelin vanhan asuntoni ja täräytin avaimet ivallisesti hymyillen uuden omistajan käteen. Asioita, joita en sittenkään tulisi katumaan. Se asunto opetti kahdessa vuodessa valtavasti elämästä, mutta mitään en jäisi kaipaamaan. On aika uudistua. 

Menneellä viikolla asunto on kuhissut kuin muurahaispesä konsanaan. Ovesta on lapannut milloin kenenkin lapsia, sukulaisia ja naapureita. On ollut äitejä ja isejä, veljiä ja kälyjä. Ukki on asentanut pyykkikonetta, veli kantanut muuttolaatikoita, mummi säätänyt nettiä, kaveri kastellut kukkia, toinen  purkanut muuttolaatikoita, kolmas ihaillut kammottavia viinipulloboordeja, neljäs roudannut kaapinraadon pihalle, viides tuonut kennollisen munia tuomisinaan ja "olkaa kuin kotonanne" kehoituksen siivittämänä naapurin timpurikin kaadellut kahvia kuin vanha tekijä. Meillä vilisee, hulisee ja eletään elämää. Olen tavattoman onnellinen miten paljon enemmän näiden seinien sisällä tapahtuukaan.

On ihana illalla huomata kyläreissulla kaipaavansa kotiin, omaan sänkyyn, omiin lakanoihin. Viikonloppuiset paot kotoa vanhempien luo on päättyneet, koska koti on nyt tärkeä paikka meille kaikille. Yksi jos toinenkin nurkka odottaa ehostamista, suurempaakin remonttia. Tästä huolimatta osaan viimein antaa asioiden olla. Istua siinä aurinkoisella rappusella ajattelematta keittiössä odottelevia pakkelilastoja ja muutamaa kymmentä maalausta ennen peiteltävää virhettä. Siirtää ne asiat sivuun, nauttia hetkestä, syödä vielä toisen pullan kahvin kaverina ja muistaa, ettei tässä elämässä ole kiire mihinkään. Enää ei ole tarve löytää kotia.