Piste, jossa on annettava vain elämän viedä

Olen ollut kaksi päivää sairauslomalla. On ollut aikaa miettiä metsissä kulkiessa. Pohtia elämää tällä hetkellä. Herätä siihen todellisuuteen, jonka olen sulkenut salaa mielestäni. Kipeään totuuteen, että ainut parannus sairasteluun on suuri muutos elämässä. 

Jokaisena maanantaina. Parin päivän kotona olemisen jälkeen olen töihin mennessä pirteä, innoissani, halailen lapsia ja jaksan aidosti olla läsnä. Muisti toimii, niin tämän kuin seuraavienkin päivien tapahtumien osalta. Merkitystä ei ole onko takana hyvin vai huonosti nukuttu yö. On mukava olla töissä, lasten luona. 

Menee tunti tai kaksi. Aloitan haukottelun. Pilvet ilmaantuu työviikkooni. Haukottelen päivän aikana kymmeniä kertoja, olo on tokkurainen ja väsynyt. Unohtelen asioita paljon, en muista puoliakaan siitä mitä pitäisi. Tarvitsen kalenteria muistuttamaan pukukopin seinälle ja silti unohdan mitä iltapäivällä tapahtuu. 

Ulkoiltuani pari tuntia aamupäivällä haukottelu alkaa vähentyä, pilvet kadota näkökentältäni. Hetken on kirkasta, kunnes palaan kolmen tunnin kuluttua sisälle. Syön vatsani täyteen ja istun lepohetkellä lapsen vieressä tai luen kirjaa. Usein tuntuu siltä, ettei happi yksinkertaisesti riitä. Seinät kaatuu päälle, henki salpaantuu. Availen ovia ja ikkunoita, etsin tauolla tilaa, jossa olisi hyvä olla. Haukottelu jatkuu ja välipalalta rappuset ylös kiivetessä jalat on kuin valettuna betoniin. Ihminen, joka juoksee kepeästi kymmenen kilometriä ei jaksa puuskuttamatta kävellä pariakymmentä porrasta.

Ilman kirjanpitoa en pysyisi iltapäivisin laskuissani. En muista puoliakaan päivän tapahtumista ja kertoakseni yksityiskohtia tarvitsen työkavereiden muistuttelua. Silti unohdan asian, josta on puhuttu vain hetki aiemmin. Viikon edetessä muistikapasiteettini pienenee päivä päivältä, sumu pään sisällä sakenee ja perjantaina iltapäivällä on turha edes ajatella mitä seuraavalla viikolla tapahtuu.

Eilen asioita pohtiessa heräsin kauhuun. En muistanut viimeisimmän työpäiväni iltapäivästä mitään. Istuin töissä ulkosalla penkillä, koitin päästä yli pesuaineen aiheuttamasta hengenahdistuksesta ja "jalattomuudesta". Kohtauksen jälkeisistä hetkistä ei ole muistikuvia. En muista mitä olen puhunut, en miten olen tullut kotiin tai selvinnyt illasta. Se on pelottavaa. Erityisesti tässä työssä ja elämässä.

Eilen istuin lääkärin tuolilla. Painon tunnetta keuhkoissa, hengenahdistuskohtauksia, tykytystä, muljahteluja, näköhäiriöitä, tuntopuutoksia, pyörrytystä, ajoittaisia ohimeneviä ihoreaktioita, muistikatkoja. Ontelot täynnä, kurkku ärtynyt, veren maku suussa, ääni käheä, hengitysäänissä hieman häikkää. Kysyi vielä miltä tuntuu.

Lääkäri sanoi sen ääneen, jonka itsekin tiedän. Tästä sairaudesta en parane, se seuraa elämäni loppuun asti. Työssäni en voi jatkaa, se on todettu. Olen sairastunut ihmisistä, ympäröivästä maailmasta, rakennuksista. Sairaus pahenee nykyisessä työssänikin ja lopulta sulkee kokonaan yhteiskunnasta. 

Moni on sen sanonut ennenkin, itsekin tiennyt vaikken halua asiaa hyväksyä. Siinä hetkessä tippui lattia jalkojen alta. Ajoin tuttuun ja turvalliseen paikkaan, keskelle hiljaisuutta. Pysäytin auton, itkin ja huusin käheällä kurkullani minkä jaksoin. Avasin oven, nousin keskelle metsää ja hengitin syvään. Parinkymmenen minuutin kuluttua olin rentoutunut, ympärilläni oli ilmaa, jota on helppo hengittää. Monien tuntien kuluttua, useiden lumisten polkujen kulkemisen jälkeen koin olevani hetkellisesti terve, hyvinvoiva ja oma itseni. Tuon tunteen, kun pystyisi säilyttämään.

Lääkärin sanoin; olet nuori, vaihda työtä vaikkei se helppoa olekaan, lähde opiskelemaan jotain aivan muuta, tee elämästäsi sellainen missä on hyvä olla. Olen lähellä päätepistettä, jossa on vain annettava elämän osoittaa mihin tulevaisuus johtaa.