keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Tuoksuton viikko - kampanja


Maanantaina startannut Allergia- ja Astmaliiton luotsaama Tuoksuton viikko -kampanja on saanut jopa mediassa runsaasti huomiota. Kampanja kestää tarkemmin sanottuna peräti kaksi viikkoa ja toivon mukaan jää useille ihmisille pysyväksi elämänmuutokseksi. 

Median tarjoama huomio on aivan perusteltua; vuosi vuodelta useampi ihminen sairastuu sisäilmaongelmien vuoksi, altistuu liioille kemikaaleille joko omassa elämässään tai työnsä puolesta, joutuu taistelemaan arkipäiväisessä elämässä ja luomaan itselleen uuden elämäntavan tuoksuyliherkkyyksien vuoksi. Nämä hengitysilman epäpuhtaudet voi nitoa liittymään hyvin vahvasti toinen toisiinsa, yksi seuraa toista ja toinen kolmatta. Puhutaan, että päiväkodeissa itseään kypsyttelevä sukupolvi tulee räjäyttämään työkyvyttömyyteen johtaneella herkistymisellä potin tulevina vuosikymmeninä. 

Olen lukenut asioista paljon menneen puolivuotisen aikana. Ymmärtänyt mitä omassa elämässäni on mennyt pieleen, millaisiin merkkeihin olisi pitänyt reagoida jo paljon ennen, mitä olisi pitänyt välttää. Valitettavasti omalla kohdallani ei ole enää vaihtoehtoina panostaa kuin parempaan huomiseen, johon en voi itse täysin vaikuttaa.

Puolivuotta sitten sairastuin keuhkokuumeeseen. Tuohon tautiin, joka ei parantunut, kuten lääkäri ennusti. Ei parantunut kahdessa viikossa, ei kuukaudessakaan. Veriarvojen näyttäessä hyviä lukemia lääkäri taivasteli kuukausia syitä hengenahdistukselle, raajojen puutumisille, lopulta hengitysvaikeuksillekin. Toisinaan oli päiviä, jolloin istuin jopa kotini rappusilla haukkomassa henkeä lapsen tuodessa avaavaa lääkettä pyynnöstäni. Oli päiviä, jolloin lihakset särki, olisi voinut nukkua aamusta iltaan ja raitista ilmaa ei ollut riittämiin missään tilassa. Joka paikassa oli paha olla. Se söi ihmistä, syö edelleen.

Keväällä kuppini ryöpsähti siis yli. Olin käynyt ylä-asteeni rakennuksessa, joka purettiin hiljattain vuosia jatkuneiden sisäilmaongelmien vuoksi. Jo tuolloin oirehdin rakenteista kumpuaville kemikaaliyhdisteille lähinnä infektioherkkyytenä ja alituisena tukkoisuutena. Jatkoin opintoja rakennuksessa, jonka itse sain erään palaverin ohessa todeta jokin aika sitten pahasti sisäilmaongelmaiseksi ja jossa toisesta rakennuksesta home-evakossa olevat työntekijät järjestävät itselleen mahdollisimman paljon etätöitä sisäilmaoireiden vuoksi.Valmistuttuani aloitin työpaikalla, jonka arkkitehtuuri on sitä tasoa, että dynamiitti betonilaatan rakkon olisi järkevin ratkaisu hoitaa ongelmat. Olihan siinä vuosien saatossa kaikkea; äänen käheytymistä, jatkuvaa palelemista, puutumisia, tukkoisuutta. Satunnaisilla pistäytymisillä muissa työyksiköissä sain alle viikon visiiteistä silmäoireita, jotka johtivat lopulta silmätulehduksiin. 

Asumusten kanssa olen ollut melkoisen puhtailla vesillä. Lapsuuden olen asunut rakennuksessa, jossa koko sairastamisenikin ajan on ollut hyvä hengittää. Myöhemmissä rakennuksissakaan en usko järisyttäviä virheitä olevan, jos ei lasketa mukaan läpimätää alajuoksua, joka edellisen asumuksen pesuhuoneen syövereistä remontissa löytyi. Sen sijaan niin edellisessä kuin nykyisessäkin asunnossa on monia sisäilman laatua heikentäviä tekijöitä; lastulevyä, laminaattia, muovimattoa, maaleja, perustana betonilaatta. Remontoidun asunnonkin sisäilmassa leijuu lukuisia kemikaaleja tuoksuineen kuormittamassa hengityselimistöä. Osa poistuu ilmanvaihdon mukana, osa jää pysyviksi. Parhaimman hengitysilman ja aamuisen herätyksen on tarjonnut 130-vuotias hirsirakennus ja ystävän hatara pula-ajalla rakennettu tupa.

Omalla kohdallani uskon lasin läikähdyksen olevan vain lopullinen päätös kuormitukselle. Jo vuosia olen elänyt ilman ihoaltistusta kemikaaleille; vain luonnonkosmetiikkaa aina hammastahnasta ihovoiteiden kautta deodorantteihin. Saippuat on luonnon raaka-aineista ja hiuksia ravitsen tarvittaessa kookosöljyllä. Nykyään jopa luonnollinen kehäkukan tuoksu on toisinaan liikaa puhumattakaan työkaverin markettikäsivoiteesta. Ennen kuiva ja hilseilevä iho ei tarvitse lainkaan rasvaa ja työstänikin olen selvinnyt ilman saippuoiden ja käsidesien kanssa lotraamista. Herkistynyt olen hajusteille jo vuosia sitten, sain päänsärkyjä hajuvesistä ja silmien kirvelyä kasvovoiteista. Luonnonkosmetiikasta löysin ratkaisun ja tie vei mennessään.

Siivouksessa luotan ihmeaineeseen eli etikkaan! Se toimii niin lattian ja ikkunoiden pesuun, vessan puhdistukseen kuin pyykin huuhteluaineeksikin. Pesupähkinät pyörii pyykkikoneessa, apuna toisinaan Hyvä Pyykki -pesuaine. Tiskikone jauhaa puolitetulla Ecoverin tabletilla ja käsitiski samaisen merkin tarkoituksen mukaisella tuotteella. Huutakaa hep, kun meidän huushollissa vaikuttaa likaisemmalta kuin muualla!

Kodin ja oman elämän muuttaminen tuoksuttomaksi on pääpiirteittäin helppoa. Valitettavasti ja onneksi elämässä ei ole mahdollista rajata eloaan vain omaan kotiin. Kaupan siivous- ja pyykinpesuosaston läpi en edes ajattele kulkevani, tiettyjä voimakkaasti hajustettuja ihmisiä arjessa on oppinut kiertämään kauempaa, homeelta haiskahtavaa lasta ei pysty pitämään sylissä. Jokaisena päivänä, jokaisella kyläreissulla, jokaisessa uudessa paikassa on päälimmäisenä huoli omasta selviytymisestä kemikaalien ja hajusteiden täyttämässä maailmassa. 

Yökylässä kuljetan mukana omaa makuupussia takaamaan tuoksuttoman makuualustan, pyrin ulkoilemaan mahdollisimman paljon päivinä, jolloin on mahdollisuus saada liialti sisäilma- tai hajustealtistusta. Pahinta on, etten voi ilmoittautua täydennyskoulutuksiin tai tilaisuuksiin, jotka pidetään useimmiten suurissa väkijoukoissa puutteellisesti ilmastoiduissa tiloissa. En todennäköisesti enää koskaan pysty opiskelemaan tai tekemään töitä kokopäiväisesti sisätiloissa.

Sisäilmaongelmien kemikaaliyliherkkyyteen pyöräyttämä vyyhti on sidottuna mukaani loppuelämäksi. Ehkä huominen on parempi, kenties ei. Olen hiljalleen oppinut tuntemaan mikä itselleni on hyväksi; mikä rakennus saa voimaan hyvin, millaiset tuoksut vetää jalat heti alta, missä rakennuksissa voin olla vartin, missä tunteja, miten säiden vaihtelut ja vuodenajat heijastuu terveyteen. Joka päivä opin jotain uutta, kehostani ja ympäröivästä maailmasta.

Sitä oppii olemaan onnellinen vähästä; 
työstä, jossa saa olla ulkona yli puolet työajasta,
kodista, jossa pystyy elämään,
ystävistä, jotka ymmärtää ja osa valitettavasti jakaa kokemuksiakin,
perheestä, joka tukee ja johdattaa eteenpäin,
lapsista, jotka tietää mitä tarkoittaa kun äidillä on paha olla, 
unelmista, jotka siivittäisi paremmin hengitettävän tulevaisuuden.

Tiedän, etten ole ainoa, enkä edes käynyt syvän kuilun pohjalla asti. Olen menettänyt terveyteni kuitenkin iäksi enkä toivo kenellekään samaa. Tulevina viikkoina ja vuosina mieti jokainen suihkaus hajuvettä, hiuslakkaa, deodoranttia, pesuainetta. Pohdi pyykkäys- ja siivoustottumuksia, ympäristösi kemikaalikuormitusta. Mieti näitä asioita itsesi ja ympärilläsi olevien vuoksi. Ehkä tämä ei tunnu pistona rintalastassa vielä tänään, mutta jokaiselle meille huominen on uusi tuntematon yllättävine käänteineen. Myös toistaiseksi altistumattomille. Muuta tapasi ennen kuin on myöhäistä.

2 kommenttia:

  1. Kiitos! Herätys itsellekkin, vaikka tuoksuille herkistynyt olenkin. Voin vaikuttaa enemmän elämänlaatuuni kuin olen tajunnutkaan, aloitetaan silmien kirvelyä aiheuttavasta kasvorasvasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vasta oman "romahduksenkin" jälkeen olen ymmärtänyt paremmin monia keholta tulleita aiempia viestejäkin. Jokaiselle oireelle, jonka keho viestii on jokin syy. Useat niistä aiheutuu kemikaaleista ja sen myötä myös hajusteista. Hienoa, jos sait jotain tästä itsellesi!

      Poista