Ruuhkavuodet. Helvettiläinen vihaan sitä sanaa. Inhoan sanoja kiire, stressi, aikataulu. Menneen syksyn aikana olen ostanut ensimmäistä kertaa elämässäni kalenterin eikä ruuhkavuosiini ihan taskukalenteri riittäisikään.
Kaiken pyörityksen keskellä pitää tehdä päätöksiä, valintoja. Kaikkea ei ehdi, ei tarvitsekaan. Kaikkeen ei pysty, eikä tarvitsekaan. On osattava nauttia pienistä hetkistä. Niistä merkityksellisistä hyvän olon tunteista, jotka saa tuntemaan olon onnelliseksi.
En ole katsonut uutisia, seurannut iltapäivälehtien lööppejä tai lukenut paikallislehteä laajemmin lehtiä vuosiin. Olen sulkenut itseni ulos sosiaalisesta mediasta. Olen rajannut internetin käytön muutamiin blogeihin, neuleohjeisiin ja myytäviin asuntoihin. Olen ahminut kirjastosta lukuisia kirjoja perinnerakentamisesta aina hirrenveistoon asti.
Olen opetellut pärekaton valmistusta, pystyttänyt riukuaitaa. En ole unohtanut suojata vaurioituneita hengitysteitäni kontatessani hirsitalon lattian alla. Olen suurennuslasin kanssa etsinyt tuntikausia tuholaisia vanhan rakennuksen seinistä. En ole haudannut unelmaani, se elää kirkkaammin päivä toisensa jälkeen.
Olen saanut uudessa arkityössäni mahdollisuuden pärjätä kemikaaliärsykkeiden täyttämässä maailmassa edes siedettävästi. Saan viettää työpäivästäni suurimman osan ulkoillen. Koen päivittäin suuria haasteita, onnistumisen elämyksiä. Olen tavattoman onnellinen työtiimistäni, huipputyypeistä.
Olen opetellut kuuntelemaan kehoa, sen avunhuutoja ja tarpeita. En ole kuukauteen juossut, en edes lenkkeillyt. Olen antanut keholle aikaa, lepoa ja armoa. Olen kulkenut kosteissa metsissä, saappaat jalassa pitkin jokien varsille kuihtuvia heinikoita, itkenyt epätoivoni terveydentilasta katsellen tyynen järven pintaa.
On luettu satuja, rapsuteltu ja silitelty. Sanottu monesti tykkäävämme, rakastavamme. Ollaan yritetty kestää toinen toisiamme niin vaikeaa kuin se välillä onkin. Olen heikolla hetkellä ajatellut, että perkele kyllä meistä vielä ihmisiä kasvaa.
Olen makoillut sohvalla, katsellut jopa televisiota. Neulepuikoilta on tippunut töitä toinen toisensa perään. Lukulamppu on syttynyt sängyn vierellä lukuisina iltoina. Jokaisena iltana olohuoneen pöydällä on palanut yksi kynttilä.
En ole valmis kompromisseihin, rakkauteen, suhteeseen. En juuri kaipaa kainaloon, en miestä rinnalleni. En näiden vuosien jälkeenkään. Luotan vaistoavani miltä rakkaus tuntuu, miten tunteet kohtaa, millaisen katseen takana on itselle kuuluva ihminen.
Olen kävellyn toisen yksinäisen rinnalla pitkin kuuraista metsää tyhjä marjaämpäri kädessä. Olen toivonut kellojen pysähtyvän syksyisessä yössä kokon äärellä tärkeiden ihmisten ympäröimänä. Olen avannut silmäni pärekaton lomasta pilkistävään aamuun ystävän viereltä olkikasojen päältä. En ole hermostunut koko yön vierellä rapistaneisiin hiiriin vaan jakanut ilolla yhteisen makuusijamme.
Olen herännyt useisiin aamuihin ulkoa, raikkaudesta. Olen kaivannut valtavasti yksinäisyyttä, hiljaisuutta, rauhaa. Hiljalleen olen herännyt itsekkyyteeni, haluun huolehtia ja rakastaa tätä ainutlaatuista tärkeää elämääni.
Se yksi elämä, jonka jokainen saa. Se on liian lyhyt murehtimiseen, vihaan ja paremman odotteluun. Unelmat ei toteudu tänään, tuskin huomennakaan. Tärkeintä on muistaa elää jokainen päivä mahdollisimman onnellisesti, tehdä asioita, joita itse rakastaa, jotka on itselle tärkeitä. Olla itsekäs, rakastaa ja kunnioittaa. Tehdä enemmän niitä asioita, joista tulee onnelliseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti