En ollut uskoa silmiäni viitisen vuotta sitten katsoessani sisustusohjelmaa televisiosta. Vielä samana iltana kiipesin pakkasessa taskulamppu hampaissa autotallin vintille. Siinä ne oli tosiaan, kaksi Ilmari Tapiovaaran Domusta. Ne tuolit, jotka tovia aiemmin kiikkuivat liki polttokuorman reunamilla.
Aloin nähdä kauneuden, muotokielen. Ammattilaisen opissa kulutin tunteja aarteideni eteen, ihaillen lopulta poistetun maalin alta löytyviä puunsyiden leikkejä. Niin kaunista! Edelleen pidän muotoilusta paljon.
Kolme vuotta sitten aloittelin entisöintiä. Sitten tuli yksi lumipallon tavoin vyöryvä elämänmuutosten ketju. Elettiin viime viikkoa, nostin kassit alas ylimmältä varaston hyllyltä. Ihailin hetken, otin muutaman kuvan ja unohdin nurkkaan. Tuolit toi alas laskeutuessaan mukanaan menneisyyden, löytämisen riemun, puutyökurssit ja ikuisuusprojektiksi muodostuneen työmaan, jossa suuri haaste olisi vielä edessä. Revenneiden liitosten ja haljenneiden viilujen kanssa kuluisi vielä lukuisia työtunteja ja lentäisi kymmeniä perkeleitä. Oli sanomattakin selvää, että kiertoon lähtevät.
Näistä piti tulla tuolit unelmieni kotiin, unelmieni pöydän ääreen. Vuodet muokkaa unelmia, elämä kuljettaa eteenpäin. Nämä ei enää keittiööni kuuluisi, ei nyt eikä koskaan. Muutama vilkaisu nettikaupan ihmeelliseen maailmaan, pöyristyttäviä summia silmissä. Näppäilin summan ruudulle, nostin 20e, nostin vielä 50e. Nauroin itselleni; hullu ei ole se, joka pyytää vaan se, joka maksaa.
Kului alle 10 minuuttia myynti-ilmoituksen julkaisusta, kun puhelin pirahti. Tunnin kuluttua olin varma, että tein silmieni edessä seisovan miehen päivästä vähintään yhtä hyvän kuin omastani.
Se oli kauppa kahdelle. Kahden kauppa. Sanoisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti