Istuin hämärässä
Alkoi hetki joka tuntui
Kuin ei se loppuisi milloinkaan
Hetkeksi hiljaisuus saapui
Luokseni kuin olento ja huusi:
"Älä pelkää maailmaa"
Istuimme hetken yhdessä ja
Avaruus katsoi meitä
Ja ulkona kesäyö
Satoi kasvoille kyyneleitä
Ja ulkona kesäyö
Satoi kasvoille kyyneleitä
Istun ensiavun ulkopuolella taksia odottelemassa kellon raksutellessa puoltayötä. Takana on kuusi pitkää tuntia, neljä röntgenkuvaa, kolme lääkäriä, yksi kipsattu käsivarsi, roppakaupalla huolta ja murhetta. Hämärtyvässä illassa lapsi sylissäni on raukeana, hiljaa, aivan paikoillaan. Hereillä olon vaistoaa vain ajoittaisesta silmän räpsäytyksestä. Tilanne on hämmentävä, erilainen, aivan uusi.
Hän sanoo rauhallisesti nukkumaanmenoajan menneen jo ohi, että väsyttää. Verkkaisissa lauseissaan hän toivoo taksia, jossa olisi pomppujouset, monsterin kokoluokkaa kiitos. Ilma on tyyni, linnut laulaa ympärillä. Lapsi painaa hiljaa päänsä rintaani vasten, kertoo miten hän äidin kanssa yhdessä on valvonut tänään pidempään kuin koskaan aiemmin. Me yhdessä, kaksin olemme tehneet sen. Hän hymyilee, on ylpeä.
Olen hiljaa, hengitys tiivistyy, alahuulta alkaa väpättää. Kyyneleet tippuu pienen hiuksille ja otsalle solkenaan. Hän sanoo viimeisenä lauseenaan hitaasti "Huomaatko äiti, alkaa satamaan..." ja painaa rauhassa silmänsä kiinni.
❤
VastaaPoista