Viikko sitten elämä pyörähti ylösalaisin. Diagnoosi pakotti pysähtymään. Kaksi päivää kodissani touhusi tuntematon ihminen; ripustelemassa henkilökohtaisia vaatekappaleita pyykkinarulle, tekemässä jauhelihakastikkeen aivan uuden makuiseksi, laittamassa tiskit koneeseen uudessa järjestyksessä.
Olen itkenyt paljon. Olen vuodattanut kyyneliä kivuille ja jaksamattomuudelle, mutta erityisesti läheisten auttamishalulle ja ystävällisyydelle. Ei ole tarvinnut olla yksin, apua on saanut sitä pyytäessä ja pyytämättäkin.
Pysähdys on ollut totaalinen. Päiväkausia mietin sohvan pohjalla selviänkö viikkoihin takaisin normaaliin rytmiini. Olen hammasta purren nielaissut ensimmäisen antibiootin ja todennut, että sen tehtävä on tässä tilanteessa enemmän eheyttävä kuin tuhoava.
Olen syönyt mitä suusta on alas saanut menemään, unohtanut ruokavaliot ja nipotukset. Olen ollut liikkumatta kolmatta viikkoa, ajatuskin lenkkareista saa hengästymään. Olen syöttänyt lapsille eineksiä, padat ja kattilat kerää pian jo hämähäkinseittiä. Olen maannut sohvalla päiviä, ymmärtänyt mistä tv-sarjoista ihmiset vuonna 2016 puhuvat, neulonut olotilan hyvissä huipuissa ensi talven villavaatteita. Olen hyväksynyt, ettei kotini ole juuri nyt parhaimmillaan, antanut kukkamultien olla vaihtamatta ja jättänyt keittiön pöydät illalla siivoamatta.
Jo varhain päästin irti rutiineistani, lopetin uhmaamisen yksin pärjäämisestä. Laiskottelua opetellessa olen oppinut kuinka paljon voimia vaatii kaukosäätimen kurottaminen sohvapöydältä, kuinka vaikeaa on asetella sohvatyynyt hyvään asentoon, miten välttää niskan jämähtäminen tuntien dokumenttimaratonin sivuvaikutuksena, kuinka kauan kuuman teekupin jäähtyminen oikeasti viekään. Ehkä olen sittenkin hektisen arkeni keskellä jäänyt jostakin paitsi?
Sairastaminen on avannut silmät suorittamiselleni. Opettanut näkemään kuinka paljon teen omin kätösin, kenties turhiakin asioita. Ihan vain siksi, että olen tottunut tekemään asiat tietyllä tavalla ja nautin niiden tekemisestä. Tauti on opettanut myös uuden tavan elää; verkkaisemman, aikaansaamattoman ja omin silmin katseltuna tylsemmän. Pysähdys on tehnyt hyvää, saanut kehon rentoutumaan; paljon lepoa, katkeamattomia öitä, unien näkemistä, kellon ympäri koisaamista.
En olisi uskonut miten hidasta toipuminen on. Lapsen askelin kuitenkin etenen, päivä kerrallaan. Koin suurta onnistumisen riemua viikattuani pyykkitelineelle ystävän avustuksella saatetut pyykit kaappeihin ja lastattuani pyykkikoneen puolilleen odottamaan seuraavaa pyöritystä. Palkkioksi hengästymisen vaatineesta suoriutumisesta kellahdin sohvalle kyljelleni ja nukuin tunnin. Pisteet oli jälleen tasan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti