torstai 23. heinäkuuta 2015

Loppu


Stressiä, kivahteluja, piukkaa pinnaa, kiroilua. Paikoitellen hysteerisen väsynyttä naurua, epätoivoisia kommentteja, kummallisia päähänpistoja. Olen jäniksen selässä. En olisi uskonut miten kuormittavaa ajatustyö voi olla, puhumattakaan tiukoista aikatauluista. Muutaman päivän päässä häämöttä tunnelin pää. Tekisi mieli juosta ja samalla vetää jarrusta. 

Enää en edes jaksa potea huonoa omatuntoa. Lapset reagoi tilanteeseen. Olen huono äiti. Tiedän sen. Olen juuri sellainen äiti mitä en haluaisi olla, kiireinen ja ärtyisä, poissa luota henkisesti ja fyysisesti. Tiedän heidän olevan taistelijoita, selviävän vielä loppuviikkoon.

Painan remonttia päivät. Riennän pikkuteitä kaahaten lasten luo, ollakseni illasta muutaman tunnin edes näennäisesti läsnä heidän elämässään. Samalla löydän itseni etsimästä huonekaluja, pyörittelemässä päässäni keittiön lattian asennusta ja pakattavien tavaroiden järjestystä. Paska mutsi. Taas.

Remontti etenee, onneksi. Pestyäni eilen maalausvehkeet varastoon, leikittyäni legopalikoilla lattian rakentamista ukki-miehen kanssa kokonaisen päivän, voin rehellisesti sanoa homman olevan pilkunviilauksia, listoja ja sähkömiestä vaille valmis. Aikataulussa, venytetyssä ollaan. Vaan eipä ole peukkuja pyöritelty.

Väsyttää, mutta en nuku. En saa nukuttua. Juoksu on tärkeää. Erityisesti juuri nyt. Useana iltana tarjoutunut mahdollisuus pään tuulettamiseen, olen juossut rapian maratonin verran viikkokilometrejä. Kuvitteellinen aktiivisuusmittarini aiheuttaisi vähintään palovammoja tällä elämisen tahdilla.

Illalla kiskon lenkkarit jalkaan. Suuntaan lenkille. Juoksen kahdeksan kilometriä, pakottamalla. Ei auta musiikki, ei auta hyppeleminen. En saa itseäni innostumaan. Olen onnellinen päästyäni perille. Ajattelen syöneeni ja juoneeni huonosti. Sama toistuu seuraavana iltana. Tossu ei nouse. Vaihdan treeniä; mäkijuoksua, box-hyppyjä, askelkyykkyjä, leukoja. Muutaman kierroksen pystyn, kunnes hyydyn hyppyjen kohdalla. Viides sarjassaan ei enää nouse. Yritän vielä tasamaalla juoksua, mutta en jaksa. Sydän hakkaa, hengästyttää, hiki virtaa solkenaan. 

Se oli loppu. Pakotin itseni riisumaan kengät, lopettamaan. Kävelemään takaisin paljain jaloin, kyyneleet valuen. Asia, jota rakastan ei tuntunut siltä miltä pitää. Istuin lapsuudenkodin rappusilla tovin, suljin silmät ja annoin korvissa soivan kappaleen vuodattaa vielä tovin kyyneliä. Väsyneitä, onnellisia, helpottuneitakin.

Pyyhin kyyneleeni hikisen paidan helmoihin. Nurkan päässä odotti ukki, tekemässä töitäni, pesemässä autoani. Kurateiden kiituriani, jonka kylkeen eräs terrorisoiva äidin kipeä lapsi oli iltasella pissinyt. Hymy nousi huulille jälleen.

Siis tanssi tähtien halki, 
lennä maailman ääriin. 
Saat hengittää, 
ihmetellä elää. 
Levitä kätesi tuuleen ja maailman ääriin, 
ihmeellinen. 
Koko maailma on sinua varten.

2 kommenttia:

  1. Sankarien elämä on välillä sitä luovuttamistakin. Pirun vaikeeta sekin tuppaa olemaan. Keskityt pesään ja lapsiin, keräilet puhtia vähän aikaa. ♡

    VastaaPoista