Keltainen

Arkistoista kaivoin. Sen ärsytyksen, harmituksen, kiukun. Keltainen väri. Rakastan. Paitsi maalatessa. Vannoin Niemen tehtaalaista viime kesänä maalatessa, etten koskaan enää maalaa mitään keltaiseksi. Ostin eilen keltaista seinämaalia ja tänään harrastan kiroilua ja ärsyyntymistä. Koskaan ei saa sanoa ei koskaan.

Taikatemppu aurinkoa vastaan

Ehkä järkytän, kenties en kuitenkaan yllätä. En omista aurinkorasvaa. Lapseni iholle ei ole koskaan levitetty aurinkorasvaa. Itse en ole vuosiin palanut, lapseni ei koskaan. Kyse on taikatempusta.

En käy asioita perustelemaan, en tutkimuksia esittämään tai pohtimaan mikä tapa suojautumisessa on oikea, onko aurinkovoiteet lopulta maailman ja terveyden pelastava ihmetuote vai hormonihäiriöitä, sairauksia ja vaurioita aiheuttava myrkky. Toimin elämässäni kuten itse haluan, tavoilla, jotka olen kokenut ja punninnut sopiviksi itselleni ja lapsilleni. Toivon jokaisen muunkin näin tekevän, arvostan jokaisen ihmisen henkilökohtaisia näkemyksiä ja mielipiteitä. 

Itse suojaudun auringolta syömällä paljon karoteenia sisältäviä ruoka-aineita. Käytännössä tomaattia, vesimelonia, porkkanaa ja goji-marjoja. Sisäinen rasvaus on tärkeää auringolta suojautumisessa, joten oliiviöljyä lorauttelen salaattiin ja kookosöljyä pistelen suoraan purkista lusikallisen päivässä. Vastoin terveydenhuollon ohjeistuksia syön ja syötän d-vitamiinia yliannoksella ympäri vuoden, myös kesäisin. 

Keskipäivisin tärkeimpänä tekijänä on suojata ihonsa vaatteilla. Ohuet puuvillaiset tai pellavaiset paidat kuuluu kesäiseen vaatekaappiin jokaisella perheenjäsenellä, lapset käyttävät leveälierisiä niskan ja kasvot suojaavia hattuja. Jalkojen osalta en suojaa itseäni ja lapsia vaan tärkeimpänä pidän ylävartalon verhoamista. 

Aloe vera voide rauhoittaa palanutta ihoa, mutta tarpeettomaksi se ei kodissani ole jäänyt. Sama tuotetta sipaisen ärtyneelle iholle, kuorinnan jälkeen kasvoille, ihokarvojen poiston jälkiärsytystä ehkäisemään. Pieniin ihovaurioihin ja haavoihin, "asfaltti-ihottumaan", rikkinäisiin kynsinauhoihin sekä hyönteisten puremiin ja pistoihin laitan Frantsilan Lemminkäisen äidin terva-pihka salvaa. Uskomaton monitoimituote, joka taatusti toimii! Tuo pieni purkki on matkannut mukana jo monta kesää eikä vasta ole kulunut kuin murto-osa, äärettömän riittoisaa tavaraa. Saman asian ajaa myös tuore pihka puun kyljestä napattuna, mutta kaupunkiolosuhteissa moisen löytyminen voi olla kovemman työn takana kuin repussa matkaavan peltipurkin avaaminen.

Kuvasta puuttuu ihmetuote, rakkauteni eli kookosöljy. Lotraan itseäni öljyllä jokaisen suihkun jälkeen, iho pysyy kunnossa ja ruskettuu tasaisesti. Säännöllinen kuorinta auttaa myös väriä nappaamaan kiinni jalkoihin. 

Ei muuta kuin aurinkorasvat kaupan hyllyyn, puuvillapaitoja metsästämään ja lyhyet shortsit jalkaan. Nautitaan kesästä ja satunnaisista auringonsäteistä, jokainen tavallamme!

Vuorokausi silkkaa elämistä

Illalla pilkoin tunnin polkupyörää osiin ja sulloin tilaihmeeseeni. Olin päättänyt pyöräillä seuraavana aamuna töihin. Päälle kasasin muuttolaatikoita, tusinan räsymattoja, lasten yökyläilyvermeet. Seuraavana aamuna kasatessani pyörää rivitalon pihamailla naapuri kysyi kaipaanko miehen apua. Kerroin pärjääväni yksin erinomaisesti.

Polkaisin tutkimaan uutta asuinaluetta, pieniä polkuja ja hiekkateitä. Töissä hihkuin onnesta; olinhan kaikkien haaveilemieni vuosien jälkeen päässyt töihin pyörällä! Viideltä polkaisin kotiin, keskelle remontin räjäyttämää huushollia. Keittiön lattialla torkkui päivän huushollilla touhunnut ukki. Pikaisten kuulumisten vaihtamisen jälkeen huudeltiin heipat, lämmitin purkillisen hernekeittoa ja mietin miten päädyinkään pariksi viikoksi "poikamiesten ruokavaliolle". Muutama pistorasia irti, myrkyt vaikuttamaan pesuhuoneeseen, metsäpöksyt jalkaan ja kumisaappaat kainaloon. Tunnin kuluttua kotiutumisesta olin jo matkalla tuohimetsälle.

Reissuseura tarjosi jäätelöt ja kuuman lonkeron kotiinviemisiksi. Kotosalla söin paahtoleivän ja tonnikalaa, jälkiruoaksi purkki ananasta. Sihautin pesualtaassa viilenneen lonkeron auki ja tartuin työkaluihin. Puhelin soi, vaatteet vaihtui, viimeiset puuterit lärviin, viispiikkisellä tukka kuntoon. Kaksipyöräisellä matkaan ja terassille.

Iloisia kansalaisia, lyhyitä shortseja, aurinkolaseja. Neljältä aamuyöllä ääni käheänä flunssasta, jalat rakoilla tennareissa tanssimisesta pulahdin vielä toviksi lämpimään veteen nousevassa aamussa. Kylpemisen jälkeen sujahdin retrolakanoiden välissä viimein kavereiden kesämökin lattialle uinumaan. 

Kahdeksalta tallustin pitkin maalaismaisemaa paljain varpain. Väsytti, mutta nukkumaan ei nyt ehdi, aikataulussa on pysyttävä. Mietin tovin taksia, mutta päätin taittaa kauniissa kesäaamussa 15 kilometrin kotimatkan mielummin jalkaisin. Rapian kolmen tunnin kuluttua lähdöstä istuin keittiön lattialla suihkunraikkaana suuri kupillinen kaurapuuroa edessäni. 

Puhelin pirisee taas. Kaipaavat jo. Ryntään tankkaamaan autoa, kunnes huomaan unohtaneeni rahapussin kaverille. Takaisin maalaismaisemiin ja uudella yrityksellä matkaan. Yksi lapsi hevospitäjästä takapenkille ja kohti perinnetiluksia.

Vastassa on toimittaja. Pahoittelen parin tunnin venähtämistä ja annan haastattelun. Kuvissa tarjoan selkärankaan urautunutta metsäkasvatusta lapselleni kansallispuiston mustikkamättäällä paljain varpain, tummilla silmänalusilla, edellisen päivän työvaatteilla ja harjaamattomilla hiuksilla. Tunnen olevani lähes täydellinen ammattikasvattaja.

Valtava lautasellinen kaalikeittoa, puolikas reikäleipä ja paksu kerros voita päälle. Kaverit hassuttelee lapsukaisen kanssa, vedän toviksi oikoseksi kapoiselle penkille. Aurinko lämmittää, savusaunalta kuhisee heinätöissä ahertaneita talkoolaisia. On sanomattakin selvää, että tänä vuonna Heinäpäivässä viikate ei heilu perinnetytön kätösissä.

Illalla istahdan isomamman "kesähuvilan" terassille ja lähetän lapsen saunomaan mummin kanssa. Joessa virtaavan veden katselu saa liki uinumaan. Lapsi kiiruhtaa rantaan leikkimään, saa äidinkin hymyilemään. Tasainen puheensorina kuuluu taustalta ja katselen hiljaa luonnon tarjoamaan kauneutta. Olen niin tavattoman väsynyt, onnellinen ja elossa. Kaikki on hyvin, asiat rullaa ja elämästä voi nauttia jokaisena päivänä.

Seuraavat pari päivää vietän uudella kodilla, ilman pieniä ystäviäni. Aamuöisiä työmatkoja pyörällä, remonttitunteja ja huonekalujen metsästystä. Ehkä jo tänä iltana pesen myös pesuhuoneen, perjantaiset pesuaineet lienevät jo vaikuttaneen...

K niin kuin...

?

Vuosi elämästäni

Vuosi sitten katselin laaksoisia maalaismaisemia. Tunsin ristiriitaisia tunteita. Takapenkille oli tovia aiemmin ilmestynyt toinen istuin, turvavöihin istutettu hämillään oleva reipas pellavapää. Olin saanut kuukauden aikaa valmistautua henkisesti uudenlaiseen äitiyteen. Hankkinut vaatetta ja tarviketta lapselle, josta tiesin vain iän ja sukupuolen.

Olimme tavanneet kahdesti aiemmin. Hän ei ollut lapsi, joka menee sydämeen ensimmäisestä katseesta, kontaktista. Tiesin kiintymyksen muodostuksen olevan vaikeampaa kuin biologiseen lapseen, haasteellisempaa kuin useaan työssä hoitamaani lapseen. Hän oli oman luonteeni ja piirteideni vastakohta.

Kulunut vuosi on ollut raskas. Tunteiden vuoristorataa, aallonharjaa ja syvyyksiin sukeltamista. Suuria ristiriitaisia tunteita, henkisiä taisteluja, tosiasioiden hyväksymisiä ja tulevaisuuteen kurkisteluja, jännittäviä, pelottavia ja stressaavia tilanteita. Olen raivostunut, huutanut, kironnut ja itkenyt epätoivosta kymmenittäin. Olen tuntenut paskamutsi-fiiliksiä järjettömän usein, pyytänyt kyyneleet silmissä anteeksi, pitänyt satoja kertoja sylissä ja halaillut särkynyttä pientä ihmistä.

Viikolla työtiimi laittoi ajattelemaan lähtökohtaa. Istuin kakkulautaseni äärellä iloisena, hiljennyimme hetkeksi jokainen ajattelemaan vuoden takaista aikaa. Kyyneleet valuivat poskilleni, ymmärsin niin paljon. En pystynyt kääntämään ajatuksiani sanoiksi, mutta tiimi auttoi. Puhuivat kauniisti, kiittivät ja kannustivat. 

Päivääkään en ole katunut toisenlaista äitiyttäni. Mielessäni ei ole käynyt ajatustakaan luovuttamisesta, lapsen särkemisestä jälleen sadoiksi sirpaleiksi. Tunnen jo vahvaa kiintymystä ja yhteenkuuluvuutta, välitän valtavasti. Huomaan päivittäin "työn" tuottaneen tulosta, lapsen eheytyneen ja muuttuneen. Tiedän jo nyt, ettei tasapainoinen elämä, syli ja ymmärryskään tasoita kaikkia elämän töyssyjä. En pysty näkemään tulevaisuuteen, mutta olen tehnyt hiljattain valintoja helpottaakseni lapsen tulevia vuosia varhaiskasvatuksessa ja mahdollisesti koulumaailmassakin.

Tuli päivä, jolloin piti taas toviksi luopua. Innostusta, jännitystäkin, paljolti pulinaa takapenkkiläiseltä matkalla kohti uutta ja ihmeellistä. Perillä hämmästyneitä ihmisiä, jotka eivät uskoneet tuntemakseen lapseksi. Hän oli kiinni puntissani, liimautuneena syliini, hiljaisuudessa. Lopulta halasin, pussasin ja lähdin kotimatkalle ilman pientä tärkeää. Matkaseuraksi lähtenyt äitini oli hämillään tilanteesta. Itse tunsin ylpeyttä, onnistumista. Näin valtavasti tärkeitä merkkejä, eheytymistä ja kiintymistä. Tiesin olevani tavattoman tärkeä ja rakastettu. Aivan kuten jokaisena iltana, kun hän katsoo iltapusun jälkeen suoraan silmiin ja sanoo "Äiti mä rakastan sua, nähdään aamulla".

Seis hetkeksi

Parasta on pakata kimpsut ja kampsut, poistua kotoa. Karata mummille ja ukille, kotikonnuille. Käydä lenkillä viilenevässä illassa, juosta aurinkoisessa keskipäivässä. Kävellä aamusella tuttuja teitä shortseissa ja merinovillapaidassa. Nauttia kauan odotetusta lämmöstä. Syödä paljon, kaikkea hyvää, nauttia valmiista pöydästä. Istua aurinkoisella terassilla, antaa tuntien kulua ja katsella serkusten touhuiluja, nauttia tovi vapaudesta.

Olla hetki kuin ei kiirettä olisikaan. Olla hetki aloillaan.

Elossa. Sittenkin.

Olen juossut pankissa, välittäjällä, rautakaupoissa. Punninnut, vertaillut ja suunnitellut. 

Olen soittanut, laittanut viestejä ja neuvotellut. Enemmän kuin kahvitaukojen ja työmatkojen edestä.

Olen tehnyt päivätyötä aikaisissa vuoroissa ehtiäkseni hoitaa kaiken mitä elämässä pitää. 

Olen nukkunut liian vähän. En vain osaa. En juuri nyt.

Olen pessyt mattoja. Ainakin tusinan.

Olen pakannut. Pakannut ja vieläkin pakannut. Laatikot loppui kesken.

Olen syönyt säälittävän ravintoköyhää ruokaa. Tekisi mieli läiskiä itseä poskille.

Olen saanut viettää lasten kanssa pitkiä yhteisiä iltoja. Näitä olen kaivannut.

Olen käynyt lenkillä, jumpannutkin. Auttaa pitämään hengissä, voimissa.

Olen soitellut, aikatauluttanut, kuskannut ja palaveerannut "elämäntyöni" parissa.

Olen itkenyt helpotuksesta kuullessani lasten päivähoitopaikoista. Sain mitä pyysin. 

Olen viettänyt syntymäpäiviä. Tämän vielä muistin.

Mennyt viikko. Selvisin. Olen yhä elossa.