Epätodelliset superihmiset

Lähdin lähes kymmenen vuotta sitten. Vasta valmistuneena, ensirakkauden kanssa vuosia yhtä pitäneenä, maailmaa näkemättömänä ja kokemattomana tyttösenä. Alle parikymppisenä omistin puolikkaan omakotitalosta, suunnittelin raskautuvani lähiaikoina ja elämässä oli selkeä suunta. 

Reilun kuukauden olen tutustunut vanhaan kotikylään, paluumuuttajana. Ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen tunnen olevani lähempänä kotia kuin koskaan aiemmilla seikkailuilla. Matkalla on rapissut pois ensirakkaus, lapsenuskoisuuskin. Mukaan on jäänyt paljon toivottu tytär, pikaisella tahdilla mukaan hypännyt sijaispoika ja liiaksi maallista omaisuutta.

Arki on alkanut. Palaveria palaverin perään, perhehoitajuuden velvoitteita, uuden työpaikan sisäänajaminen, ekaluokan ensipäiviä, eskarin alkurytinää näin pikaisesti silmäiltynä. Sillä kuuluisalla omalla ajalla olen luuhannut pitkin marjametsiä, saunonut useammat illat yksin ja ystävien kanssa, kuunnellut myrskytuulien ulvontaa nuotiolla ja hiirien rapinaa ystävän tuhistessa vierellä, käynyt kerran lavatansseissa, juossut kymppejä todeten kunnon rapistuvan kohinalla, itkenyt miehen vuoksi, tallustellut yksin yhdelle varvassandaalit vesisateessa litisten, käynyt treffeillä, syönyt naapurin tarjoamaa pitsaa sunnuntaiehtoossa.

Paluuni on aiheuttanut ihmisissä ja itsessänikin monia tunteita. Toisinaan oloni on kuin mikään ei olisi kymmenessä vuodessa muuttunut, ei edennyt askeltakaan. Toisessa hetkessä joku huutaa "TÄH? Onks sulla lapsi? HÄH? Onks sulla sijaislapsi? MITÄÄ? Ostit asunnon? OIKEESTI? Sait työpaikan!". Samalla ihmettelen miten edelleen ihmiset tuntee, tunnistaa vuosienkin jälkeen. Ja iloisesti taas tervehtää. Puhumattakaan niistä autoilijoista, jotka pitkin maakuntaa morjestelee. En tunne heistä puoliakaan...

Elän päivä toisensa perään omaa elämääni. Juuri sitä millaiseksi se siinä kymmenessä vuodessa on muovaantunut. Sitä arkea, jossa lähisuku on kullan arvoisessa avuliaassa asemassaan. Siinä, jossa pitäisi olla samaan aikaan yhtä saattamassa kouluun, toisen palaverissa istumassa ja työaika kaupungin toisella reunalla alkaa kymmenen minuutin kuluttua. Niissä illoissa, joissa tipahtaa kyynel haikeudesta esikoisen Aapisen kannelle, joissa vannon ystävälle etten koskaan enää ajattele miehiä kuin kaverina, missä pieni poikani kietoo kädet tiukkaan kaulan ympärille ja rutistaa lujaa, siinä hetkessä kun huokaisen jälleen onnellisena menneestä päivästä peittoa korviin kiskoessa.

Tulla hyväksi ihmiseksi. Ehkä olen onnistunut siinä tavoitteessa. Olla hyvä muille, rakkaimmille ja läheisille. Opetellut olemaan hyvä myös itselle. En pelkää näyttää epätoivon hetkellä kyyneliä läheisimmille, en pelkää sanoa olevani väsynyt, loppukin. Olen parhaani tehnyt ottaakseni apua vastaan ystäviltä ja läheisiltä, niin koville kuin se ottaakin. Yhden ihmisen kädet ei aina riitä kaikkeen. Toisinaan lasken päiviä omaan vuorokauteeni, ynnään vuosia niihin hetkiin, joissa voin illalla kiskoa tossut jalkaan ja luottaa lasten pärjäävän unillaan äidin ollessa lenkillä. Tummien vaiheiden jälkeen herään kirkkauteen, jossa ymmärrän elämäni olevan juuri sitä mitä olen aina halunnut, mistä olen unelmoinut. Kyllä tästä jälki jää, sydämeen ja maailmaan.

Viime aikoina olen kuullut paljon arvostusta. Siitä millaista elämäni on; pojasta, työstä, yksin pärjäämisestä, elämänarvoista ja -asenteista. Kuullut sanottavan epätodelliseksi, uskomattomaksi, superihmiseksikin. Kuullut voitonriemuisen sosiaalityöntekijän arvostavan palautteen, terapeutin ylistävät sanat, varhaiskasvatuksen kehut toiminnastani, puolituttujen silmien kiillon kertoessani mitä se elämä oikeasti on. Silloin kun ihmistä retuutetaan, kiskotaan joka suuntaan, viedään äärimmilleen, on niissä pienissä kauniissa sanoissa ja kehuissa uskomaton voima. 

En ole superihminen. Olen ihan tavallinen yksin elävä äiti-ihminen. Se ihminen, joka syöttää lapselleen eineksiä iltapalalla, sokerimuroja välipalaksi, unohtaa pakata reppuun varapöksyt, huutaa ja raivoaa jos aihetta on ja aiheettakin, unohtaa pyykit vuorokaudeksi koneeseen, ei aina jaksa lapsiaan ja arkeaan, elää ehkä ikuisesti remontin keskellä, jonka terassilla majailee sulassa sovussa kaikkea pölypussista marjastussaappaiden kautta remonttivermeisiin. Silti huolehdin itsestäni, lapsistani ja ajoittain jopa kodistani vieraineenkin. Supervoimilla tai ilman.

Ei ole olemassa huonoja ja hyviä ihmisiä. Ei kukaan synny pirun sarvet otsalle tai enkelin sädekehä yllensä. Jokainen jättää kokoisensa jäljen maailmaan, tuo ja vie mukanaan hyvää ja kaunista. Toiset enemmän, toiset ehkä vähemmän. Tärkeintä on se miten itse itsensä näkee. 

Mennessäni illalla nukkumaan en ajattele koskaan rahaa, pankkitilin summia, lainamääriä, en maallista omaisuutta, en menneitä vuosia. Ajattelen mennyttä päivää, sitä jonka viimeksi elin. Niitä hetkiä, tunteita ja kokemuksia. Mitä väsyneempi olen, mitä enemmän olen elänyt, sitä onnellisempi olen. Niistä jäljistä, jotka taakseni jää. Niistä askelista, jotka olen itse ottanut.