Onhan tässä ollut vähän kaikenlaista...

Eihän leijonil oo kyynelkanavii 

Kun heikkoudetkin on vahvuuksii 

En mä kehtaa edes kysyä 

Hei mikä on mut huomaan sun silmistä

Se tekee kipeää, kun elefantin painon alle jää 

Eikä kukaan muu sitä nää

 Ja vaik sut on luotu kantamaan 

Nousemaan aina uudestaan 

Oon pahoillani en osannut lohduttaa 

Mut lupaan vielä se helpottaa

 Kuka meidät opetti niin, pysymään hiljaisuudessa kii? 
Jos sä viitot, huomaako kukaan? 
Ja kun kupla puhkeaa, kaaosta ei voi kahlita 
Mut tänään naamiot riisutaan 

Ja koko maailma näkee sen 
Mitä sä kavahdit peitellen

Ellinoora - Elefantin paino

"Onhan tässä ollut vähän kaikenlaista..." tuumasin lääkärille aamuisella käynnillä vuorokauden jatkuneiden säännöllisen epäsäännöllisten rytmihäiriöiden, tiheiden lyöntien ja hengästyneisyyden keskellä. 

Raotin pääpiirteitä elämästä. Siitä mitä arkeni on, mistä pyhäni koostuu. Niistä hetkistä, tuntemuksista, jotka saa nukkumaan pitkät yöunet, rentoutumaan tunteja neuletöiden äärellä, ahmimaan tietoa traumatisoitumisesta ja eheytymisestä, uskomaan asioiden asettuvan uomaansa aikanaan. Siitä tunteesta, jossa yöllä istuu peloissaan keittiön pöydän äärellä hätänumero valmiina puhelimessa ajovalojen loistaessa ikkunan läpi. Niistä tilanteista, joissa puolituntinen ostoskeskuksen kemikaalihelvetissä saa haukkomaan henkeä. Siitä tuskasta ja inhosta, jonka joudun piilottamaan sisälleni. 

Olen halannut ihmistä, joka vuodatti sydämeeni vihansa, olkapäille epätoivoiset kyyneleensä. Olen nähnyt onnenkyyneleet ihmisen silmissä kiitoksena olemassaolostani. Olen katsonut itkua pidätellen syvälle sinisiin silmiin, kauas tulevaisuuteen. Olen halunnut pyytää anteeksi ihmiseltä vaikken ole pahaa tehnytkään. Olen ollut onnellinen, helpottunut, täynnä vihaa ja hämmennystä, yhtäaikaisesti. 

Menneet viikot on pyörittäneet mieltä, ajatuksia. Saanut pelottoman ihmisen pelkäämään. Pistänyt optimistin ajattelemaan pessimisesti. Antanut hyvää tahtovalle ihmiselle oikeuden toivoa pahaa. Näyttänyt, ettei jokaista palaa maailmassa pysty hallitsemaan. Ajaessani moottoritietä kohti tummaakin tummemman pilviverhon ympäröivää kaupunkia kuullen ensimmäistä kertaa yllä olevan kappaleen, tiesin selviytyväni painolastistani. On osattava antaa aikaa..

Kaiken myllytyksen keskellä olen saanut lukuisia halauksia, ikimuistoisia lauseita lapsilta työssä ja kotona, nähnyt ystävää perheineen toteutuneen unelmansa keskellä, saanut pyynnön osallistua kummin roolissa pienen tytön elämään, huokaissut helpotuksesta sairaan ystävän voinnin kohentuessa, saanut tukea perheeltä vaikeissa tilanteissa, kokenut yksin metsien keskellä olevani turvassa enemmän kuin missään muualla.

Lääkäri nousi tuolistaan ja halasi. Saatteena muutama päivä sairauslomaa, nippu tutkimuksia. Lääkkeeksi lepoa, ulkoilua, metsää ja asioita, jotka saa rentoutumaan kaiken pyörityksen keskellä. "Onhan sulla nyt tosi paljon kaikenlaista..." kuului viimeisinä sanoina ennen kun painoin oven kiinni.

2 x Domus

En ollut uskoa silmiäni viitisen vuotta sitten katsoessani sisustusohjelmaa televisiosta. Vielä samana iltana kiipesin pakkasessa taskulamppu hampaissa autotallin vintille. Siinä ne oli tosiaan, kaksi Ilmari Tapiovaaran Domusta. Ne tuolit, jotka tovia aiemmin kiikkuivat liki polttokuorman reunamilla.

Aloin nähdä kauneuden, muotokielen. Ammattilaisen opissa kulutin tunteja aarteideni eteen, ihaillen lopulta poistetun maalin alta löytyviä puunsyiden leikkejä. Niin kaunista! Edelleen pidän muotoilusta paljon.

Kolme vuotta sitten aloittelin entisöintiä. Sitten tuli yksi lumipallon tavoin vyöryvä elämänmuutosten ketju. Elettiin viime viikkoa, nostin kassit alas ylimmältä varaston hyllyltä. Ihailin hetken, otin muutaman kuvan ja unohdin nurkkaan. Tuolit toi alas laskeutuessaan mukanaan menneisyyden, löytämisen riemun, puutyökurssit ja ikuisuusprojektiksi muodostuneen työmaan, jossa suuri haaste olisi vielä edessä. Revenneiden liitosten ja haljenneiden viilujen kanssa kuluisi vielä lukuisia työtunteja ja lentäisi kymmeniä perkeleitä. Oli sanomattakin selvää, että kiertoon lähtevät.

Näistä piti tulla tuolit unelmieni kotiin, unelmieni pöydän ääreen. Vuodet muokkaa unelmia, elämä kuljettaa eteenpäin. Nämä ei enää keittiööni kuuluisi, ei nyt eikä koskaan. Muutama vilkaisu nettikaupan ihmeelliseen maailmaan, pöyristyttäviä summia silmissä. Näppäilin summan ruudulle, nostin 20e, nostin vielä 50e. Nauroin itselleni; hullu ei ole se, joka pyytää vaan se, joka maksaa.

Kului alle 10 minuuttia myynti-ilmoituksen julkaisusta, kun puhelin pirahti. Tunnin kuluttua olin varma, että tein silmieni edessä seisovan miehen päivästä vähintään yhtä hyvän kuin omastani. 

Se oli kauppa kahdelle. Kahden kauppa. Sanoisin.

Kaikelle on aikansa

Vuosia katselin kaukaa sitä. Se oli niin ylväänä pellon reunalla, rinteeseen rakennettuna. Jokin hylätty, mutta samalla niin kaunis. Etsin useita kertoja tietä perille. Lopulta keväällä sen löysin, läpi rapaisen peltotien tarvoin satoja metrejä päästäkseni perille. Kiersin kulmat ja ihailin. Niin makuuni iskevää, kaunista ja unohdettua. Tontti lähes täydellinen, joutsenten kevätmuutto olohuoneen ikkunan takana. 

Kuluu kesä, kävelen nurkissa jälleen. Syystuulet kuiskaavat lopun lähestyvän. Kuun vaihtuessa seuraavaan tämän talon tarina saatetaan päätökseen. Tulee päivä, jolloin savu tuoksuu tuulissa, liekit lyövät läpi ikkunoiden. Sydämeni muljahtaa sijoiltaan, sielu huutaa kipeästi vasten totuutta. 

Kuljen jälleen pitkin nurkkia, kuulen kelojen narinaa, muuttolintujen viimeisiä lauluja lähistöltä. Olen lähempänä kuin koskaan aiemmin, tutkin jokaisen nurkan ja pielustan. Käytän jokaista aistia, luotan tunteeseen, joka saa sydämen sykkeen rauhoittumaan. Istun rappusilla laskevassa auringossa, sieluni ei huuda enää mitään. Omenapuusta noukitut herkut maistuu taatusti yhtä maukkailta kuin lapsena naapurista ryövätyt. Jätän syödyt karat merkiksi mahdolliselle omistajalle vierailijasta, joka halusi jättää viimeiset hyvästit. 

Kuljen hiljaa pois. Katson kenties viimeisen kerran silmieni edestä katoavaa kauneutta. Ne oli jäähyväiset, jotka rauhoitti ja sai näkemään kortin toiselle puolelle. Kaikelle on aikansa, tämän aika on nyt. Kenties ensi kesänä istun kaivon reunamilla, syöden omenoita maailman parhaasta puusta ja katson tyhjyyttä, jossa kadonnut unelmani aikansa palveli.