Tunteella puolimaratonariksi

 

Laitoin kellon herättämään keskellä viikkoa 3:55, suuri lasillinen vettä, trikoot kinttuun ja napit korviin. 4:07 vedin tossuja jalkaan rappusilla. Juoksin katuvaloissa kiiltäviltä asfalteilta kohti pimeyttä. Otsalampun valaisemilla hiekkateillä ja metsäpoluilla taivalsin toista tuntia. Maailma oli hiljaa. Olin yksin pimeydessä, nautin tunteesta, hetkistäni.

Tuon lenkin aikana ymmärsin miten tärkeää juokseminen itselleni on. Olen valmis uhraamaan palan yöunistani, lapsivapailla päivillä tärkeintä on saada mahdutettua juoksulenkki päivän ohjelmistoon, löydän itseni aina tilaisuuden koittaessa tossut jalassa.

En lukeudu välineurheilijoihin, toki vaatteiden ja etenkin kenkien tulee olla toimivat ja laadukkaat. Useimmiten maastolenkit juoksen paljasjalkatossuissa, heikkateille jalkaan sujahtaa Nike Free. Laatu korvaa määrän niin varusteissa kun lenkeissäkin. Väsyneenä tai huonosti syöneenä en lähde lenkille, en vaikka mieli tekisi. Motivaation saa tapettua varsin tehokkaasti liian tiukoilla rutiineilla ja suunnitelmilla.  

Olen joskus tulostanut juoksuohjelman. Hylännyt sen hyvin pian. Juoksen tunteella enkä lenkille lähtiessä tiedä mistä itseni löydän. Tunnin mittaisia on lyhimmät, pariin tuntiin yltää pidemmät, viikossa kerääntyy 30-50 juostua ilometriä. Tarkoitukseni ei koskaan ollut puolimaratonin mittaisiin matkoihin, mutta menneenä kesänä taapersin reilusti yli tuon maagisen rajan. Huomaamatta. 

Juoksen lähes poikkeuksetta syrjäseuduilla, metsissä, poluilla, pelloilla, hiekkateillä. Etsin jatkuvasti uusia reittejä, aistimuksia ja tuntemuksia. Maisemilla on valtava merkitys, samoin maastolla. Juostessani tunnin mäkitreeniä entisen laskettelurinteen jyrkimmistä nousuista en tiedä pitäisikö viimeisellä huipulle pääsyllä itkeä vai nauraa, kontata vai istahtaa. Tunnen olevani elossa, elementissäni, endorfiinilla ladattu. 

Lenkit on tärkeitä kunnon ylläpidon ja kehittämisen vuoksi, painonhallinnan helpottamiseksi. Suurin syy juoksemiseen on kuitenkin hetki vain itsensä kanssa. Hetki tekemättä ja touhuamatta mitään. Hetki, jolloin voi antaa ajatuksen virrata tai olla virtaamatta. Hetki pään tyhjentämiseen menneestä, tilaisuus valmistautua tulevaan. 

Tänään synnyinseudulla kyläillessä kiskoin takkia niskaani, tossua jalkaan. Kaksi tupaan jäävää pienokaista muistutti "lenkkipusuista". Halasin ja pussasin, aivan kuten aina. Kolmas pienoinen, veljen tyttönen tuli viereeni, nosti kätensä ja sanoi "Anna mullekin lenkkipusu ja -hali". Täti pussasi, täti halasi ja oli onnellinen miten suuren vaikutuksen pienen perheeni rituaalit ja rutiinit on tehnyt myös yhteen pieneen sydämeen. 

 

 

Tervetuloa?

En ole sinisilmäinen, en luota ihmisiin. Omaan ennakkokäsityksiä, en sentään ennakkoluuloja. Ympäristön ja elämän muokkaamia ajatuksia. Iltana eräänä olin juoksemassa. Juoksin läpi alueen, jossa usein lenkkeilin. Ennen. En enää. En uskalla, koska ympäristö on muokannut kuvan päähäni pelosta ja epäilyksistä. Matkalla vastaani tuli lukuisia, kymmeniä "muukalaisia". Heitä, jotka ovat median muovaamana pelottavia, uhkaavia, hyökkääviä, kiittämättömiäkin. 

Askelteni lähestyessä aluetta tein päätökseni. Hymyilen heistä jokaiselle, katson silmiin, toivotan tervetulleiksi käytökselläni vaikka mitä ristiriitaisia ajatuksia päässäni pyörisi. Sain vastaani hymyjä, kannustavia taputuksia ja peukalon nostoja, iloisia kasvoja. Joku heistä katsoi maata, vetäytyi pois katseesta. Heitä jäin ajattelemaan pitkäksi ajaksi. Mikä heidät saa vetäytymään, menneisyys vai nykyisyys?

Vastaani ei tullut ainuttakaan yksilöä, joka olisi räplännyt uusinta Aifounia, kulkenut kaupasta vasta kannetuissa vaatteissa tai leveillyt ulkoisella olemuksellaan. He olivat vaatimattomia, niin vaatetukseltaan kuin olemukseltaankin. Onnellisen oloisia siitä vähästä, mitä heillä oli.

Kuka lopulta voi huonosti, on onneton? Nämä ihmiset tulevat hädän keskeltä. On kyse elämästä tai kuolemasta, näin karkeasti dramatisoituna. Heille on tarjottu katto pään päälle, ruokaa ja lämmintä päälle. He ovat onnellisen oloisia kantaessaan kirkkaassa muovikassissaan paria banaania ja paahtoleipäpakettia ylisuuri villapaita päällä.

Mitä he maksavat veronmaksajille. Olen kuullut karkeita summia, negatiivisia kommentteja. Summa, joka heidän "ylläpitoon" käytetään on huomattavasti suurempi kuin suomalaisen, rehdin ja aina tunnollisesti opiskelunsa suorittavan sponsorointi. Suomalainen opiskelija ja vanhus on pilvilinnoissani kasvanut tasapainoisessa perheessä, tutussa kulttuurissa ja ympäristössä. Hän ei tarvitse sosiaalista tukea, opettele uutta kieltä, omaksu uutta kulttuuria ja toimintatapoja, vaadi terveydenhuollollisia palveluilta menneisyytensä käsittelyyn. Jokaisella suomalaisellakin on oikeus kyseisiin palveluihin tarvittaessa, yhteiskunnan piikkiin jos ei muuten. Puhumattakaan siitä kuinka monta kansalaista, maahamme syntynyttä sinisimmuista ja vaaleahipiäistä ihmistä kustantaa monia miljoonia elämänsä aikana yhteiskunnalle maksamatta ainuttakaan lanttia takaisin.

Media luo mielikuvia. Olen jo vuosia sitten lopettanut lehtien selaamisen, lööppejen lukemisen ja uutisten katsomisen. Jokainen aikuinen ihminen tietää mitkä jutut myyvät, millä tehdään rahaa. Dramatisoinnilla ja yliampumisella. Tartutaan sivulauseisiin, jotka mahdollisesti tarkoittavat aivan muuta. Kukaan ei huomaa seuraavan lehden takasivulle painettua oikaisua, jos sellaista yleensäkään ilmaantuu. Hypätäänpä sivuaskeleella koiramaailmaan; yhden yksilön huono käyttäytyminen pilaa koko rodun maineen. Sama pätee ihmisiin, kulttuureihin ja yhteisöihin. "Sellaisiahan ne kaikki on" tokaistaan, yhden mädän yksilön osuessa kohdalle.

Mikä saa suomalaisen sulkemaan silmänsä, kasvattamaan panssarin, vetäytymään vastuusta, tuijottamaan vain itseään? Olemmeko niin onnettomia, ettemme voi antaa itsestämme edes hymyä vastaantulijalle? Ettemme voi hyväksyä onnea ihmiselle, joka ei ehkä ole syntynyt samasta tähdenlennosta? 

Mielestäni se kertoo tyytymättömyydestä omaan elämäänsä, omaan täydelliseen maailmaan. Pelkoon, että itseltä viedään jotain pois. Jotain mitä lopulta emme edes tarvitse yhtä kipeästi, kuin siivun kakusta ottava hädässäolija. Kapinointi on turhaa, olemme vain pieniä kaloja suuressa meressä. Sanomisilla tai mielipiteillä yksilötasolta ei lopultakaan ole minkäänlaista merkitystä.

Miksi taistella vastaan? He ovat täällä, osa kenties jää, osa palaa. Vihamieliset puheet, huutelut, ennakkoluuloisuus tai negatiivinen asenne ei auta ketään. Itse en sano mielipidettäni asiaa kohtaan suuntaan tai toiseen, mutta hyväksyn heidät joukkoomme ja haluan toivottaa tervetulleiksi. Heillä on oikeus voida hyvin maassamme ja tulla hyväksytyiksi mukanaan menneisyys, erilainen ulkoinen olemus, kulttureelliset erot. Uskon heidän kärsineen tarpeeksi menneisyydessään eikä oman maan kansalaistemme käytöksellä pilvetön taivas ole päälle auennut vieläkään. He eivät pääse koskaan hyppäämään siihen samaan tähdenlentoon, josta itse olemme alkumme saaneet.

Lenkkini loppupuolella, ajatusten täyttämän pääni ja raskaiden jalkojen juostessa läpi syksyisen illan valosaasteen ohitin vielä kaksi suomalaista nuorta miestä. Oli perjantainen ilta, he eivät vaikuttaneet lenkkeilijöiltä, juomapulloissa kenties vesi korvattu muilla nesteillä. Vilkaisivat taakse, naureskelivat toisiinsa katsahtaen. Ohittaessani sain kuulla kommentteja. Kenties toisten mielestä kannustavia, kauniita ja positiivisia, omasta mielestäni lokeroivia, pinnallisia, ulkoiseen olemukseen perustettuja olettamuksia siitä kuka tai mitä olen. Juuri heiltä, onnellisten tähtien alle syntyneiltä kohteliailta, iloisilta ja täydellisyyttä hipovilta yksilöiltä.

Kuvat ottanut nelivuotias, aito ja iloinen kansalainen. Herättikö ajatuksia; lapsen tai aikuisen silmistä, ajatusmaailmasta?

Olenhan uskomaton

Olen monen ihmisen mielestä uskomaton. Diipadaapaa, höpönpöppöä. Eräänä aamuna, kuukausien blogiahdingon keskellä aiheutan itselleni jälleen ärtymystä. Yritän lisätä kuvia, en saa onnistumaan. Tekee mieli heitellä keittiön pöydälle jääneet edellisen illan teekupit pitkin seiniä. Selailen ja tutkailen, muokkaan ja yritän jälleen. Ei onnistu. 

Äkkiä näen silmieni edessä sen ensimmäisen palkin, etusivulla. Keltaisella korostetun, huomiota herättävän. Sen, jossa lukee jotain ongelmasta, jotain siitä, ettei palvelu toimi tietyillä selaimilla. Napsautan uteliaana auki, tartun tarpeeksi selkeisiin lauseisiin ja ohjeisiin kuinka toimia. Homma väännetään rautalangasta, tyhmempäänkin päähän sopivaksi.

Hetken kuluttua paiskon teekuppeja. Onnessani, riemuissani. Tiskikoneeseen. Kaikkien taisteluiden jälkeen kuvien lisääminen onnistuu jälleen. Ihan vain keskittymällä olennaiseen. Huomenna opettelen yksinkertaisempaan elämään, tänään olen jopa omasta mielestäni uskomaton. Kenties kuitenkin negatiivisessa mielessä?

Yksin

Vuosi sitten tein yhden elämäni suurimmista päätöksistä. Päätin jatkaa elämää yksin, ilman aikuista ihmistä rinnallani. Ilman häntä, jonka kanssa olin elämäni jakanut teinitytöstä asti, yli kolmanneksen elämästäni. Vannoin lupauksia, etten ikinä, en koskaan kumppania elämääni huoli ja piste. 

Mennyt vuosi on näyttänyt puolensa. Osoittanut miten oikeaan ratkaisuun kaksi niin eri suuntiin kasvanutta ihmistä päätyi. Näyttänyt uuden maailman, erityisen ja mielenkiintoisen. Herättänyt henkiin, avannut silmiä. Antanut vapauden vaihdella katseita kassajonossa, luvan hakeutua hieromaan tuttavuutta polulla vastaan tulleen lenkkeilijän kanssa, käydä syvälle silmiin uppoutuvia keskusteluja, tanssia tuntemattomien kanssa aamun tunneille, poikkeilla päiväkahvilla poikamieheksi vannoutuneiden ystävien luona, ystäväjoukon saattamana latailla tiettyjä sovelluksia myös puhelimeen.

En etsi, en haikaile, en edes halua tuntea. Koko menneen vuoden olen pelännyt matkoiltani löytäväni ihmisen, joka saa tuntemaan. Ihmisen, joka kääntäisi pään, muuttaisi mielen, saisi ihastumaan, lopulta rakastumaan. Ajatus yhteisestä elämästä ainoankaan täysikasvuisen ihmisen kanssa saa voimaan lähes pahoin. 

Sattumien summana, ystäväpariskunnan iskiessä näppinsä likoon hän on saman pöydän ääressä. Mies, jonka tummiin silmiin uppoaa, jonka hymy vie mukanaan. Paremmin tutustuessa huomaa samankaltaisuuksia unelmissa, yhdistäviä tekijöitä elämässä ja menneisyydessä, yhtenäisen ajatusmaailman, samanlaiset kiinnostuksen kohteet. Huomaan viihtyväni, olevani oma itseni piilottelematta tai salaamatta. Toinen oman tiensä tallaaja, itsenäinen ihminen ei kavahda tai pelkää, ole ennakkoluuloinen ajatusmaailmaani kohtaan. Hän on täydellisen epätäydellinen.

Olen ollut onnellinen hänen seurassaan, itkenytkin. Olen ajatellut ja miettinyt. Olen ärtynyt, kiehahtanutkin. Yhtäkkiä herään, havahdun. Huomaan tuntevani. Havaitsen panssarini rakoilleen, jäätyneeksi kuvittelemani sydämen sulavan tipottain. Pelästyn ja peräännyn. 

Tämän tarvitsin. Sen hetken kyteneen kipinän, joka ei koskaan päässyt roihahtamaan, jonka pakotin tukahtumaan. Juuri sen, josta jäi jäljelle kauniit muistot, mukavat reissut, rikkaus ja kuvitteellinen kädenpuristus kaveruuden jatkumisesta. Ymmärrän, ettei tässä ainutlaatuisessa ja tärkeässä elämänvaiheessani, yksin taivallettavissa vuosissani ole sijaa tunteille, ihastumiselle tai rakkaudelle.

Joka aamu katselen ikkunastani takapihalla olevaa vaahteraa. Syksyllä se on saavuttanut suurimman kauneutensa, hehkunsa ja värinsä. Väriloisto lehdissä kertoo onnellisesta olotilasta, menneen kesän hiipimisestä muistoihin, talven kylmyyden saapumisesta. Uuden jakson alkamisesta, uudesta vaiheesta, uusista tuntemuksista, rikastuttavista kokemuksista. 

Toisinaan auringon säteet saa lehdet hehkumaan entistä upeammin, välillä myrsky tuivertaa oksissa. Siinä se seisoo jokaisena aamuna, omalla paikallaan, omassa maailmassaan. Rinnalla ei ole toista tukemassa pimeydessä, ei sitomassa juuria yhteen, ei satuttamassa oksillaan myrskytuulessa. Ensi keväänä uusien silmujen aukeillessa vaahterani on entistä vahvempi, juurtuneempi, arvokkaampi. Tiedän ja tunnen sen olevan onnellisempi juuri näin. Yksin.