Kun Poju nimen sai

 

Jos oikein suuri olisin, ihan pilviin asti,
niin linnun kanssa leikkisin vallan rattoisasti
ja kuninkaan pihaan astuisin, noin vain yli muurin,
jos oikein suuri olisin, ihan kaikkein suurin.

 Jos taasen pieni olisin, aivan pienen pieni,
luo muurahaisten löytäisin heti kohta tieni,
ja itikat ja matoset ei puriskaan mua vainen,
jos oikein pieni olisin, kuin pienin kuoriainen.

J.L. Brisley suom. K. Kunnas 

Asiat on hyvä suunnitella etukäteen. Suunnittelinkin edellisiltana kaventavani mekon, katsovani lasten vaatteet kuntoon. Lopputuloksena makasin kaksi tuntia takkatulta katsellen ja lasin punaviiniä juoden. Nautin olostani. Eilen toki olisin voinut hyvittää tekoni, mutta parin tunnin saunomisen jälkeen kiinnosti lähinnä ummistaa silmänsä. 

Juhla-aamuna on helppo huomata kuinka toinen lapsista ei omista mistään suunnasta mekon kanssa yhteen luonnistavia sukkahousuja ja toisen lapsen parhaat farkut sattumoisin makoilee pyykkikorissa. Mekko oli edelleen kaventamatta, mutta pienet virheet on helppo hyvittää neuletakilla. Ainuttakaan ehjää sukkahousua en kaapistani löytänyt, ajatuskin tuppukylän Salen mattapuuterisista mummosukkiksista hirvitti. Kiskoessani päälle edellisen päivän 1,20e yhteishinnalla ostetut paidan ja farkut sekä hirvittävän ruman väriset villasukat tunsin oloni oikeinkin kotoisaksi. Ajatus elämäni ensimmäiseen kotelomekkoon ja korollisiin kenkiin sonnustautumisesta hirvitti. Viimeisillä minuuteilla ennen lähtöä, kun lapset enää keksivät tylsyydessään roikottaa päätään sohvan reunalta alas muistin, ettei ole korttiakaan tehtynä. Kakkupaperia, viimeinen korttipohja, runokirja ja muutama tarra. Lopputulos tekijänsä näköinen.

Mummilla ja ukilla taputin onnessani käsiä yhteen, kun ravitsin lapseni tasokkaasti mikropizzalla ja grahampiirakalla. Tenavat kiskoivat päälleen totaalisen epätäydelliset vaateyhdistelmät, itselleni ryöväsin äitini kaapista sukkahousut ja kengät. Pikkuveljen kravatista tuli sattumalta sopivan pituinen jo kolmannen solmun kohdalla. Meikkiä ja hiuksia vääntäessä tyttäreni totesi helpottuneena "äiti mun mielestä on kiva, kun sä joskus haluat näyttää naiselta".

Ja niin sai pieni ihminen kasteensa. Lapseni ehdottama Reimo Posti-Paten poika ei lopultakaan vanhemmille kelvannut, mutta paiskattiinpa pientä miestä aivan näköisellään nimellä. Täti sai kyyneleensä vuodatettua tälläkin kasteella ja kakkua sai jokainen vatsansa täydeltä. Tästä on hyvä jatkaa matkaa.

Päivä, jolloin löysin nimeni autiotalon postilaatikosta

Homma on kuin neulan etsimistä heinäsuovasta. Selaan nettimarkkinoita, etsin etsimistään. Pohdin vuosien varrella myynnissä olleita, käyn toteamassa mokomat jälkeen pilatuiksi tai uudelleen asutuiksi. Teen ajatustyötä, ajelen pitkin pikkuteitä. Työmatkalla eksyn milloin mihinkin. Päämääräni on epämääräinen, hahmottumaton ja käsittämätön. Uskon rakkauden syttyvän oikean osuessa kohdalle. Asia omanaan on meneekö sen oikean löytymiseen viikkoja vai vuosia, järkisyytkin painavat hyvin paljon vaakakupissa. Se oikea ei ole luokseni tullut, joten olen siirtynyt oman kodin etsintään. Kirjaimellisesti.

Katsastin tänään kuusi torppaa. Ensimmäisen kohdalla näin hämmästyksekseni sukunimeni postilaatikossa. Saman sukunimen omaavia on kaksinumeroinen luku maassamme, joten lievä uteliaisuus heräsi talon tarinoista.

Viimeisinpänä ollut yllätti, sai tutisemaan. Lenkkeilen usein ohi, eri vuorokauden aikoina. En koskaan ole nähnyt liikettä, en valoa. Pihan makasiinilla joku käy kohnaamassa, postilaatikko tuskin auennut aikoihin. Pihan koiratarhat on hiljaa, rempallaan. Kurkin keittiön ikkunasta. Näen paljon kaunista, en saa otetta vuosikymmenestä. Astiakaappi on tyhjennetty, kuin sotaan olisi lähdetty. Ei ole pilattu, aika on pysähdyksissä. Siirryn olohuoneen ikkunaan. Näen maalaamattoman pystymuurin, lankkulattiat ja paneelikatot, pyöreät rasiat ja design-lampun. Keskellä huonetta on nahkasohva, jonka päällä pystyssä sähkökitara. Lattialla koirankuppi, vieressä cd-soitin. Sänky ei vastaa rakennusvuosia, vuodevaatteita ei ole. Käännyn jo hämmentyneenä takaisin, kun ajokoira haukahtaa tarhassa. Olemme molemmat yhtä hämillämme tapahtuneista ja näkemästämme.

Mieleen jäi valtavasti kysymyksiä, joihin ei ole vastausta. Tunteita, kauneutta ja uteliaisuutta. Vuosikymmenien luomat tarinat kätkeytyy hiljentyneisiin pihoihin. Vai ovatko nurkat sittenkään hiljentyneet?

Kiitos ei ole kirosana

Onnea ja iloa seuraa aina arki. Iskee tajuntaan rankasti, alkaa pohtia elämää ja olemistaan. Epäilee hetken voiko aurinko kaikessa synkkyydessä enää aamulla noustakaan. Kyyneltä kyyneleen perään. Kaipaa rauhaa, hiljaisuutta, pimeyttä, maalaislenkkiä auton ratissa. Juuri sopivalla hetkellä ystävä soittaa, löpisee niitä ja näitä, nauretaan menneille ja pohditaan tulevaa. Puhelun päätyttyä nousen ulos peltoaukeille myrskyn keskellä, suljen silmät pimeydessä, annan tuiskata kasvoille ja karjun ulos tunteeni. Istun takaisin autoon, uudelleen syntyneenä.

Aamu aukenee onnellisena, hyvällä tuulella. Suihkussa jätän veden valumaan, nautin hetkestä enkä anna ajatuksia vallata maapallon kuormittavuudesta kertovan testin, jonka aiemmin tein. Työpäivä tuntuu liukuvan ohi, huikeat mimmit siivittää huumorilla surkeammatkin hetket unholaan. Menneestä ja tulevaisuudesta kertoessa ihmiset tulee vastaan, tukee ja kannustaa. Se on tärkeää, niin hirveän tärkeää.

Pääsen hiihtämään. Rupattelen alkuverryttelyjen aikana pikkutytön kanssa. Käy pyllähdys, nauretaan hirmuisesti ja auttelen neidin ylös. Isä pyrähtää lenkiltään paikalle ja kiittelee. Lähden isä-ihmisen kanssa jatkamaan pidemmälle lenkille. Parin kilometrin jälkeen homma karkaa lapasesta, heitän rähmälleni pitkin latua. Keräilen hetken luitani kokoon ja havahdun vuorostani nauravaan mieheen, joka tarjoaa kättään. Tartun käteen ja kiitän, jostakin naurun seasta. Suksia autoon pakatessa isä-ihminen vielä toteaa, ettei ole aikoihin ollut yhtä hauskalla hiihtoreissulla. Oi uskon!

Kiitos ystävät, toverit, tutut ja tuntemattomat. Kiitos pienistä asioista, ohi kiitävistä hetkistä, valon pilkahduksista ja kevättä enteilevistä auringonsäteistä.

Aamuiset roskisaarteet

Arjessa on rutiinit. Oven on sulkeuduttava kotiosoitteessa 50 minuuttia ennen töiden alkamista, jotta ehtii keikattuu natiaiset matkalla hoitoon. Toisinaan käy vahinkoja. Niitä kutsutaan aamuiksi, jolloin kaikki ei sujukaan kuten rutiineissa. Aamuja, jolloin kumpikaan ei kiukuttele, molemmat pukee ja riisuu reippaasti, kiskoo tossut ennätysajassa jalkaan, tuskin ennättävät päiväkodin ikkunasta lentosuukkojakaan lähettelemään.

Tällaisina aamuina olen minuutteja aikataulujani edellä. Työpaikalle saapuminen etuajassa kertoo taatusti siitä, ettei omista elämää työn ja kodin välillä eli luppoaika on tuhlattava matkalla. Muutamassa minuutissa ennättää sopivasti dyykkaamaan. Toinen vaihtoehto on ajella lenkki "maineikkaiden" kerrostalojen nurkilla vanhoja huonekaluja etsien. Ikinä en kykene unohtamaan sitä vanhaa nojatuolia kerrostalon roskiksella, joka ei silloisen autoni kyytiin mahtunut...

Jokainen roskisaarteiden etsijä tietää miten turhauttavaa puuha talvisin onkaan. Aarteita löytyy tuskin koskaan. Työpaikkani lähistöllä olevalle kierrätyspisteelle raahataan milloin mitäkin, enemmän tai vähemmän paikalle kuuluvaa. Välillä oikein jännittää kurkistalla suljettuihin raskaisiin jätesäkkeihin.. Tänä aamuna valitettavasti ei ollut yhtään säkkiä tarjolla, mutta kurkkasin jo valmiiksi pettyneenä tarjonnan kierrätyslaatikoissa. Käteni tarttui salamana Finelin kulhoon ja Pauligin lytättyyn purkkiin, aivan kuin joku siellä yksinäisyydessä olisi aarteeni samalla sekunnilla havainnut. Lasinkeräyksestä löytyi vielä täydellinen Riihimäkeläinen saunaveden ryystämiseen. 

Myöhästyin töistä kolme minuuttia, mutta olin taatusti päivän iloisin työntekijä.

Ensirakkaus

Olen etsinyt vuosia. Käynyt esittelyissä, aistinut ja haistellut. Kulkenut otsalamppu päässä etsien sudenkuoppia. Tiedän niitä olevan, aina. En etsi täydellisyyttä, en missään nimessä. En ole määritellyt mitä etsin. Ehkä etsin ihastusta, jopa rakkautta.

Saavun hämärän koittaessa. Olen yksin. Otsalamppu päässä kuljen, myllään, etsin ja tutkin. Löydän paljon virheitä, juuri kuten pitikin. Katselen mäen päältä hakkuumaille, takapihalta aukeavaan metsään, pelloille. Totean navetan kivijalan alevan halki, hirsien lahoja, saunarakennuksen huvittavaksi, rappuset vinoiksi, aitan taivaasta tippuneeksi, leikkimökin kuusen alla ikiunta nukkuvaksi. Hymyilyttää.

Välittäjä ei ota tosissaan. Nuori nainen yksin vanhan talon näytössä ei liene kovinkaan vakuuttavaa. Jatkan tutkimista, mylläämistä. Kysyn ja kyseenalaistan. En saa vastauksia, en ainakaan järkeviä. Vain sellaisia tyypillisiä välittäjän ympäripyöreitä myyntipuheita. Paikalla käy pariskuntia, rouvia korkokengissä nokka kipparalla. Toteavat navetan olevan epäkelpo hienokavioilleen ja hurauttavat alle kellonlyömän Volvoillaan pihasta etsimään jatkoa täydelliseen elämäänsä.

Ensimmäistä kertaa koin tunteita. Positiivisia, ihastuneita. Löysin paljon hyvää. Asioita, joita ei järjellä voi perustella. Ensimmäistä kertaa koin olevani talossa, joka voisi olla kotini. Pihassa, josta voisin lapseni lähettää koulutielle. Olin tontilla, missä mikään ei ollut täydellistä. Koin yhteenkuuluvuutta, ensimmäistä kertaa.

Psst.. Olen myös ollut koulutuksessa. Juuri näköisessäni. Kierrätysmateriaaleja, teollisuuden ylijäämää ja luovuutta. Viimeisintä en omista, mutta pyrin tekemään parhaani.

Ei niin tavallinen lauantai

Olen onnekas. Teen säännöllistä arkityötä, lykkynä vielä säännöllisellä työajallakin. Vaan osuipa kohdalle reissu isolle kirkolle ja vieläpä viikonloppuna. Kyllä oli täti jos toinenkin suu ympyrkäisenä, ihaillen ja kosketellen esineitä kuin käyttäjänsä konsanaan.

Kaikki oli niin kaunista. Viimeisteltyä ja suunniteltua. Rakkauden aiheeseen näki omistajan kasvoilta, ylpeyden työtään kohtaan. Kaiken ihailun keskellä palautin itseni kuitenkin maanpinnalle. Paikaltahan puuttui itse käyttäjät, pienet ihmiset, aikaansaavat ja tarmokkaat. Huokaisin helpotuksesta kuullessani arjen totuuksia, juuri niitä samoja joihin jokainen kasvattaja törmää päivittäin työssään ja kotona.

Heti seuraavana päivänä tein mitä jo pitkään on pitänyt. Helpotin lasten elämää kotona monella tavalla, mahdollistin itse tekemistä pykälän eteenpäin. Tästä lähtien pyrin enemmän istumaan käsieni päällä ja pitämään suun supussa, antamaan lapsille tilaa ja mahdollisuuksia itse tekemiselle. Niin vaikeaa kuin se onkin, toisinaan jopa mahdotonta..