sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Iankaikkinen elämä


Pysähtynyt aika, mielikuvat eletystä elämästä, surullisen hiljaiset pihat, vajonneet rakennukset, romahtaneet katot. Ympärillä pala autioitunutta maailmaa, tyhjentyneet torpat. Rakastan, oi rakastan. Vielä jonakin päivänä löydän unelmani, täyttyvän haaveeni. Seison suuressa salissa, aurinko paistaa ikkunasta repaleisten verhojen läpi, lämpö täyttää sydämen.

Kiitän itseäni, kanssaeläjää, mennyttä päivää, elettyä elämää, uutta ja ihmeellistä, jänniä ja mieleenpainuvia hetkiä.

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Elämän hallitsija


On huono merkki, jos tytölle maistuu ruoka. Näin totesi eräs isä pari vuotiaasta tyttärestään, kun kehuin syövän hyvin. Vaan onko se niin? Kuuluuko naisen olla pieniruokainen, ronkeli, laiha ja kalpea? 

Santsattuani kolmesti perunamuussia ja syötyäni puolikkaan ruisleivän ukilla voin sanoa, etten ainakaan omalla kohdallani allekirjoita. On suoranaista turhuutta syödä ravintolassa, kun lautasesta neljännes on ruoalla peitetty. Mielummin noudan ruokani esimerkiksi huikean hyvästä ja halvasta somerolaisesta pitopalvelusta, jonka annoksella eläisi keskivertonainen puoli viikkoa. 

Lähinnä töissä sitä kummastellaan. Miten ihminen voi juoda tinkimaitoa, syödä täysrasvaisia ruokia ja jauhaa jokaisella tauolla, palavereissa ja ulkovaatteita päälle kiskoessa. Kieltämättä rapian kahdeksan minuutin lakisääteisellä harvoin ehdin edes kaikkia eväskippojani esille kaivaa, mussutan sitten viimeisiä pähkinöitä pihalla pakkasessa lapaset kädessä.. Tyypillisesti ajattelen vaaleanpunaisten lasien läpi seuraavaa ateriaani jo ennen kuin olen edellisen saanut päätökseen. Lisäainenatsilla ja einesten karttajalla hupeneekin tunti jos toinenkin vuorokaudesta keittiön puolella, puhumattakaan ruokakaupassa shoppailusta.

En liene lopulta ainut, jolle ruoka uppoaa. Suomalaisten paino nousee, elintasosairaudet lisääntyy ja sohva kera herkulliselta tuoksuvan pizzan houkuttaa enemmän kuin räntäsateessa lenkkeily. Ketäpä ei. Valitettavasti elämässä ei saa mitään ilmaiseksi. Vaihtoehtona toki on ostaa puuterin väriset muotoilevat alushousut bilemekon alle ja elää tyytyväisenä selluliittiensa kanssa. Peukun nostan niille, jotka hyväksyvät itsensä sellaisena kuin ovat vaikka vararengasta olisikin päässyt kerääntymään. Itsekritiikkini vain on armotonta. Suorastaan nipottamista, joka toisinaan ottaa kupoliin hyvinkin lujaa.

Reagoin tunnetiloihin ruoan kautta. Syksyisin leuat jauhaa jatkuvasti, tekee mieli kaikkea hyvää. Kuun kiertelyt aiheuttaa myös perin omituisia mielitekoja. Elämässänihän herkut tarkoittaa mandariineja, maissihiutaleita, valkosipulia, kananmunia ja homejuustoa. Samoin käy alakuloisissa mielentiloissa. Lohtumässääjäksikin kai tällaisia kutsutaan. Tähänkin vuoteen on  mahtunut viikkoja, jolloin ruoka ei maistu. Jokainen pala on pakottamista, ajatuskin seuraavasta ateriasta inhottaa. Tällaisia tilanteita onneksi on vain yltympäriinsä pohjamudissa ryvetessä. Pienen herätyksen jälkeen sitä osaa jälleen arvostaa ruokaa ja sen maistumista. Osaa rakastaa perin omituisia intohimoja ja nauttia itsehillinnän pettämisestä ukin kettukarkkipurkilla. 

Eilinen natsi-iltapalani koostui mandariineista, riisikakusta kera maapähkinälevitteen, kakaonibs-kaurahiutale-hampunsiemen-mustikka-kurpitsansiemen-chia-tinkimaito "puurosta" ja detox-teestä. Shotista löytyi hamppuproteiinia, ashwagandhaa ja chrolellaa. Näin eilen, tänään todennäköisesti himoissani vetelen taas iltapalaksi pari kupillista sokerittomia maissihiutaleita kera omenasoseen...

tiistai 25. marraskuuta 2014

Rakkaudesta lajiin


Keskustelen satunnaisen ammattilaisen kanssa odottelun lomassa. Hetken rupateltua kerron työstäni ja elämästäni, mies naurahtaa ja toteaa, että ajatteli iän ja nahkatakin perusteella asiakassuhdetta. Samaa työtä tekevät on useimmiten iällisesti ja ulkoisesti toisella vyöhykkeellä, jonka olen kyllä itsekin kouluttautuessa havainnut. Olo usein ulkopuolinen, mustana lampaana valkoisten joukossa. Myöhemmin kadulla mies tulee kysymään olisko mulla myydä. Esitän vastakysymyksen. Saan vastaukseksi kirjainyhdistelmiä, epämääräisiä termejä. Lopulta herra toivottaa hyvät päivänjatkot. Kohteliaisuus kunniaan. Edelleenkään en ole valmis luopumaan rakkaimmasta vaatteestani, en edes kaikkien ristiriitaisten ennakkokäsitteiden vuoksi.

Päässäni pyörii tuhat ajatusta, vähintään saman verran tunteita. Viime aikoina elämään on mahtunut hämmästystä, naurua, iloa, valheita, pettymyksiä, pelkoa, uhkauksia, loukkauksia, itkua, pikimustaa huumoria. En aina tiedä kuka tai mikä olen. En päätä mistään, mutta vaikutan kaikkeen. Toisinaan nautin paikastani yhteiskunnassa, toisinaan koen olevani pallo hukassa.

Paljon se ottaa, enemmän se antaa. Elämä. Mokomakin.


sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Kädestä käteen


Se mielihyvä, jonka saa antaessaan kourallisen roposia suoraan tuottajan käteen. Tietää saavansa tuoretta, puhdasta, luomua, lähellä tuotettua. Kukaan ylimääräinen ei vie välistä. Ohella viikottaisista reissuista nauttii myös lapset. Suurta arvuuttelua onko tänään kennoja ojentamassa Munamies, kumoaako äiti kennot itse, kuka perheenjäsenistä tulee laskemaan maidot tankista tonkaan.

Suosittelen. Vaikka vain elämykseksi.

lauantai 22. marraskuuta 2014

Piposta soittolistalle


Päivä, jolla ei ollut tarkoitusta. Ei suuntaa tai ajatusta. Matelevaa aikaa. Täynnä hassuja sattumia.

Kutsuin neljältä maailmalle lähteneen lapsen pipoa Pastoriksi. Puoli viideltä lenkkipolulla lähes Pastoriksi kutsuttava herra tokaisi kumartaen "Enkeli on hyvä ja kulkee edelläni, oli jälleen ilo kohdata pimeydessä". Kipiteltyäni kymmenen kilometriä kautta metsien ja liukkaiden teiden alkaa kuulokkeissa soida Enkeli niminen kappale. 

Tylsyys katosi, hämmennys valtasi paikan. Mitä vielä voi odottaa tältä päivältä?

Hevosen tuotokset kengänpohjissa, sukat väärissä jaloissa, Walleniuksen Väinö korvissa (valitettavasti ei silmissä), liukkaat tiet ja umpeen sataneet metsäpolut takaa selkeästi ikimuistoisimmat juoksulenkit!

torstai 20. marraskuuta 2014

Lapiolla suolaa haavoihin


Kun kahden tiet kohtaavat.. Olen sitä mieltä, että tunteen pitää syttyä heti. Ensimmäisestä kohtaamisesta, aistimuksista, yhteenkuuluvuudesta. Tilanteessa, jossa toinen avaa kuvainnollisesti sylinsä ja elämänsä, myös heikkoutensa. Ei piiloudu kuoreensa, ota roolia tai ole muuta kuin itsensä. Ulkokuori ja ikä on yhdentekevää, saattaa yllätykseksi olla jotain aivan muuta kuin oli koskaan voinut kuvitellakaan. On tilanteita, joissa järki näyttää kohteen olevan täydellinen, mutta sydän ei tunne mitään. Omana juttunaan laskettakoon ne kohteet, joissa voi kuvitella viipyvänsä hetken, mutta alusta alkaen tiedostaa, ettei se mikään loppuelämän juttu ole..

Jos jäi epäselväksi niin puhun taloista. Elän järkisuhteessa. Tiedän mitä missäkin nurkassa on, olen nähnyt pintaa syvemmälle. Tiedän lasten kasvavan talossa, jossa ei ole homeesta pelkoa. Kaikki on tehty lapsia ja heidän tarpeitaan ajatellen, jo ennen ainuttakaan lasta. Unelmien pohjalta. Kaikki toimii, periaatteellisella tasolla.

Entä se rakkaus, ne tunteet? Olen käynyt kylässä lukuisia kertoja ennen omistussuhdetta. Olihan se hetki hieno, kun oman kodin oven ensimmäistä kertaa avasi. Niin uutta ja jännittävää. Se rakkaus kuitenkin jäi syttymättä. Osto oli järkiratkaisu, kaikkien osapuolten etu. Se puuttuva tunne ja kiintymys luo ajatuksen siitä, ettei suhteemme ole tarkoitus kestää hautaan asti. Olen ymmärtänyt, ettei koti ole vain katto pään päällä.

Olen aina seurannut myytäviä kohteita. Tänä syksynä tutustunut useisiin, lähinnä rintamamiestaloihin. Todennut jokaisen sellaiseksi, joihin en omaisuuttani muuttaisi, valitettavasti. Tunne elämäni rakkauden kriteereistä on vahvistunut entisestään. Suuri lohtu elämäntilanteen huomioiden on, että rakkauteni etsimiseen menee todennäköisesti vuosia ellei peräti kymmeniä. En haaveile täydellisestä, virheet vain pitää olla sellaisia, joiden kanssa voi elää.

Sitten tulee vastaan jotain mitä ei pitäisi.. Sydän alkaa hakata, innostun. Yksilö, jossa on aivan liikaa tilaa, paljon pilattua. Aivan totaalisen epäsopiva. Huomaan ajattelevani usein, selaan kuvia päivittäin. Mietin keittiön pöytää ja olohuoneen kalustusta. Pyöritän ajatusta työkuviosta, jonka pystyisi näiden seinien sisällä toteuttaa. Todennäköisesti tunteet saa kuolemaan kohtaamisella, mutta uskallanko? Riittääkö rohkeus soittaa välittäjälle ja astua sisään. Entä, jos ne ei kuolekaan? Joudun elämään loppuelämäni saavuttamattoman rakkauden kanssa, jonka lopulta joku muu vie silmieni edestä. Tehkää joku se pian!



keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Rikollinen

 

Katseltuani kuusi vuotta kunnan puistoalueella nuupahtaneita terijoensalavia päätin ottaa sahan käteeni ja.. Hieman toteuttaa syksyistä harvennusta. Osaan hampaat upposi rankemmin, toiset selvisi vain "pienellä" oksien karsinnalla. 

Kysyinkö lupaa keneltäkään? No en tietenkään. Miten ihmeessä olisinkaan ehtinyt hakea puhelimen sisältä ja soittaa aina yhtä tehokkaille kunnanherroille, kun inspiraatio oli ylimmillään?

Tehokasta keskiviikkoa!

tiistai 18. marraskuuta 2014

Suomen luontokeskus Haltia & Nuuksion kansallispuisto



Matkalla suureen maailmaan piipahdin Haltiassa. Viereeni hurautti viimeisen päälle kiillotettu Lexus maasturi, ratista loikkasi minikokoinen japanilainen mies, joka keräsi villakangastakissaan perheensä kokemaan palan Suomen luonnosta. Perheen perässä käpystin luontokeskukseen vaelluskengissä, metsävaatteissa, puukon tuppi lanteilla. Sisällä en kokenut kuuluvani massaan. Minähän olinkin se, joka rikkoi pukeutumiskoodia.

Oli suuren maailman tuntu vaikka oltiin Nuuksion perämetsässä, kuten kaupunkilaiset asian ilmaisee. Luontokeskus valokauhistuksineen ei sytyttänyt maalaista, suurimman huomion ihmisiltä tuntui keräävän matkamuistomyymälä. En väitä etteikö paikka olisi elämyksellinen esimerkiksi ulkomaalaisille, näkeehän siellä suomalaisia eläimiä ja kasvistoa. Jos ei muuten niin ainakin valokuvina ja kosketusnäytöiltä ihailtuna.

Suuri maailma jatkui kansallispuistoon. Haaveiltuani koko syksyn Repoveden maisemista ja lopulta reissun peruunnuttua on pakko myöntää, että kylmäksi jätti Nuuksio. Polut oli samaa kokoluokkaa kuin maalaistiet ja näkymät ei kummoisiakaan. Ihmisiä virtasi puoliltapäivin solkenaan, kolmelta oli koittanut jo täysi hiljaisuus ja rauha. Kokemuksen jälkeen osaan arvostaa Liesjärven mahtavaa opastusta ja puutteettomia reittimerkintöjä, pieniä metsäpolkuja ja luonnonmukaisempaa reitistöä. 

Mettäkengät oli tällä reissulla lähes tarpeettomat. Nuuksioon mennessä olisi ihanteellista vetää kuivalla kelillä lenkkarit jalkaan, juosta pitkin reittejä ja lopulta grillailla hyvin sijoitetulla nuotiopaikalla. Pari tuntia vierähtikin nuotiotulilla jutellessa erään maastopyöräilijän kanssa, jonka olin (kuulemma) tavannut kesällä Korteniemessä. Toinen meistä muisti, toinen ei.. Yllättäviä reissukäänteitä tapahtuu toisinaan!